Sääliä näkyi vanhan emännän ja nuorikon sekä tämän lapsien kohtalo herättävän miesjoukossa. Kun he ohuissa vaatteissaan väristen seisoivat siinä seuraten sisältä raahattujen tavarainsa viimeistä taivallusta, niin jopa alkoivat hiljetä naurunremahdukset ja kovaääniset kokkapuheet.
Mutta vasaramies jatkoi työtään hellittämättä. Vasaroi piirongin, vasaroi kaapit, pöytärämät, tuolit, seinäkellon, vasaroi rekivaippoja, vällyjä, muutamia halpoja pöytäliinan tapaisia, vasaroi patoja, kirvesnysiä, lapioita ja mitä vain eteen kannettiin.
Kaikki menivät aivan pilkkahinnasta, ja suurin osa näistä tavaroista joutui Tereskalle, sainoin omistajalle.
Ainoastaan omat pitovaatteensa ja muutamia vähäisiä kapistuksia sai talonväki itselleen jättää. Niin pantiin Rehmosen perhekunta puhtaaksi maallisesta mammonasta. Ei tarvinnut tämän suursiivouksen jälkeen enää pahasti pelätä varkaiden pystyvän juuri mitään kaivamaan ja varastamaan.
Aurinko alkoi mailleen painua, kun vihdoin joutui pääasia itse tilatieran vasaroiminen.
Viimeiseen asti oli luultu, ettei miesjoukossa olisi ketään, joka huolisi mokomasta, loppuun asti kalutusta tilasta. Uskottiin sen pakosta jäävän Rehmoselle itselleen, ja hänen perhekuntansa siten pelastuvan suorastaan mierontielle joutumasta juuri talven selkään.
Siinä toivehikkaassa luulossa kuitenkin erehdyttiin. Halukas ostaja löytyi, ja vasaroiminen päättyi hyvin lyhyeen. Ensi sanaansa tarjosi muuan outo mies, joka tähän asti oli pysytellyt kokonaan syrjässä, tuhatviisisataa ruplaa.
Tarjous pani kaikki hätkähtämään. Heti selvisi jokaiselle, että tämä mies oli velkojan, kauppias Kyllästisen lähettämä ja osti tilan Kyllästisen lukuun. Eihän kukaan muu olisi heti alussa niin korkeaa tarjousta tehnyt.
Mutta Kyllästisellä kun taisi olla niitä saatavia sen verran, että kannatti tarjota vaikka kaksi tuhatta.
Vasaramies yritteli vielä hintaa koroittaa, huuteli hyvän aikaa: