— Tuhatviissataa tarjottu… Tuhatviissataa ensimäine… No miehet, pannaaha vähäse lisuketta. Hyvä tila, kerralla mainio: kartanot, pellot, niityt, metsää, taatsa paikkoi, mitä vaa. Leikkiähä tämä tämmöne raha, ykstuhatviissataa… haastakaaha naapurit, haastakaa sukkelaa.
Kukaan naapureista ei haastanut. Silloin yritti vasaramies vielä
Valkjärven miehen luontoa pehmitellä, puheli tälle:
— A sie Valkjärve mies, avitaha sie vähäse alkuu, avita veikkone!
Mutta Valkjärven mies pysyi myös tällä kertaa tukkikuurona.
Silloin kohosi vasaramies juhlalliseen asentoon, melkein varpailleen, pullisti rintansa, heilautti vasaransa koholle ja julisti hisahtamattoman hiljaisuuden vallitessa kauas kuuluvalla, laulavalla äänellään:
— Tuhatviissataa ensimäine… Tu-hat-viissa-taa toi-ne… ja… yks-tuhat-viis-sataa ruplaa kolmas kerta!
Vasara paukahti. Taavetti Rehmonen oli maaton mies.
Ukko oli seissyt koko viimeisen toimituksen ajan silmiään räväyttämättä, seuraten melkein henkeä pidättäen vasaramiehen elkeitä.
Kun vasara heilahti koholle, näytti Taavetti hätkähtävän. Ja kun vasara putosi alas, oli Taavetti kuin tuomittu. Ei näyttänyt hyvään aikaan tajuavan, seisoiko hän vielä omilla jaloillaan vai ei.
Sitten laahustahan väsynein askelin kuistikon rappujen luo ja lysähti siihen ensimmäiselle astuimelle. Pää painui käsien varaan, eikä hän enää katsettaan kohottanut.