Rehmosen vaimo painui miehensä viereen, kiersi kuihtuneen käsivartensa hänen hartioilleen ja sopersi:
— Mihin me nyt pää kallistetaa, mihin?
Rajut itkun tyrskähdykset ravistelivat hänen muutenkin tutisevia hartioitaan.
Niin päättyivät Rehmosen vasaramarkkinat.
Väkijoukko alkoi vitkalleen poistua pihamaalta vieden ostamansa tavarat mennessään. Sinne menivät hevoset, lehmät, lampaat, sinne kärryt, reet, huonekalut, kaikki tyynni. Ahtailla, roudan röysteiköksi kovettamilla kujasilla taivalsi tuo kirjava joukko, niinkuin olisi suorittanut muuttotalkoita.
Isäntäväki vain oli poissa. Se oli jäänyt tyhjän, autioksi raastetun talkootalon pihalle.
Viimeisenä, kaikkien muiden mentyä, liikahti aitan korkeiden rappujen vierestä Jaakko Vesterinen. Hän katseli vielä tovin aikaa kuistikon rappujen eteen, vanhan pariskunnan ympärille kokoontunutta perhekuntaa. Kääntyi sitten ja poistui kenenkään huomaamatta siitä aitta- ja asuinrakennusten välisen solan kautta, harppasi lahonneen pellonaidan yli ja läksi suoraan yli pellon huvilalleen päin.
Ilta alkoi hämärtää. Taivas oli mennyt pilveen, ja aamupakkasen jälkeen lauhtunut ilma tuntui niin hyväilevän pehmeältä. Se ennusti pian alkavaa lumisadetta, talven ensimmäistä lunta.
Jaakko ei huomannut tätä ilman muutosta.
Ei hän huomannut ylipäänsä mitään, ei ympärillään leviäviä, pehmeän hämärän verhoon kääriytyviä autiopeltoja ja rakennuksia, ei sieltä täältä tuikahtavia tulia. Kuin unessa hän taivalsi eteenpäin, joutui Lazarevin huvilatielle, siitä oman huvilapalstansa kohdalle, siitä hiljaiseen, solkevaan männikköön, huvilansa pihalle, kuistikolle ja vihdoin sisälle siihen huoneeseen, jossa hänellä oli höyläpenkkinsä.