Hitaasti Jaakko sytytti lampputuikun, asetti sen varovasti paikalleen penkin toiseen päähän ja istahti itse toiseen päähän, jalat puolittain riipuksiin.
Siinä istui Jaakko tuntikauden jaksamatta mitään ajatella. Yksi ainoa kuva pyöri hänen mielessään. Se oli kuin polttamalla poltettu hänen aivokuvastimeensa: kovan kohtalon murtama Rehmosen pariskunta kuistikkonsa rappusille painuneena; vieressä ohuissa vaatteissaan väristen itkevä nuorikko, sylilapsi rinnoillaan, kaksi itkevää, värisevää lasta helmoissaan.
Ja yht'äkkiä ilmestyi sen kuvan rinnalle toinen, sukelsi muisto hänen omasta aikaisimmasta lapsuudestaan: Hänen isänsä riippuu piinapetäjän kyljessä. Raipat viuhuvat, viuhuvat. Niitä käyttelee samannäköinen punakka, pyylevä mies kuin vasaran käyttelijä Rehmosen pihalla… Ensin ilmestyy paljaaseen, laihaan selkään, jonka lihakset riippuva asento on pinnistänyt luonnottomasti koholle, punaisia raitoja, kuin kirjauksia. Sitten alkaa tihkua niistä raidoista verta. Pian on koko selkä yhtenä verisenä tahtaana. Vinkuvista raipoista pirskahtelee ympärillä seisovien kasvoille ja vaatteille verta, kuin vihmovia sadepisaroita… Äiti seisoo lähellä olevan petäjän kylkeen nojaten ja itkee siinä hiljaa. He lapset riippuvat äitinsä helmoissa ja parkuvat täyden päältä. Vuoron perään hyväilee äidin vapiseva käsi heidän tukkaansa, koettaa heitä viihdyttää. Isän pää on käännetty heihin päin. Vaikeroimisensa lomassa hän pyytelee:
»Menkää, menkää pois täältä!»
Mutta he eivät mene… Vihdoin painuu isän pää venyneen käsivarren varaan, silmät sulkeutuvat. Mutta raipat viuhuvat, viuhuvat edelleen. Vihmovat veripisarat pirskahtelevat äidin ja heidän kasvoilleen, vaatteilleen asti…
Sitten lyö raippamies viimeiset iskunsa, lyö henkeään vetäen, varpailleen nousten, niinkuin vasaramies oli Rehmosen pihalla äsken lyönyt. Sitten pudotetaan isä riiputuskoukusta, viskataan siihen petäjän juurella olevaan lammikkoon, ja kaikki menevät pois. Äiti auttaa tointuneen isän kuivalle, ja sitten he itkevät kaikki yhdessä, itkevät, niinkuin Rehmosen perhekunta oli äsken itkenyt…
Niin, ne kuvat sopivat yhteen. Ei ollut paljoa erotusta. Samat raipat, kuin silloin, viuhuivat yhä edelleen. Orjia he olivat, orjia saman vieraan herravallan…
Jaakon oikea käsi teki tuskallisen, rajun liikkeen, aivan kuin torjuakseen vasten kasvoja sävähteleviä iskuja. Käden alle sattunut höylä lennähti penkin toiseen päähän, sysäsi lampun lattialle.
Kuului heikko pamahdus. Keskellä höylälastukasaa räjähtänyt lamppu sytytti yhdellä tuprahduksella lastukasan tuleen. Liekit löivät korkealle.
Jaakko havahtui säikähtäen, tempasi yhdellä riuhtaisulla takin yltään, heitti sen levälleen palavan lastukasan päälle ja alkoi hypellä siinä takkinsa päällä kuin mieletön.