Mutta lastukasa oli liian suuri. Liekit levisivät siinä kuin tappuroissa. Pian syttyi myös höyläpenkki, kaikki tyynni. Koko huone oli tulena ja savuna. Jaakko hyppeli riehuvien liekkien keskellä. Ne korvensivat hänen kasvojaan, käsiään. Vaatteet hänen yllään syttyivät tuleen, hän oli tukehtumaisillaan tuleen ja savuun.
Silloin Jaakko syöksyi viimeisin voimin liekkien läpi ovea kohti, sai sen auki. Liekit ja ilmanpaine viskasivat hänet edellään kuistikolle. Siitä hoiperteli hän pihamaalle, petäjikköön ja vaipui siellä muutaman petäjän juureen sammaleiselle kivelle.
Palo levisi pelottavalla nopeudella. Lyhyen tuokion kuluttua löivät liekit ulos molempien kerrosten ikkunoista, koko rakennus peittyi riehuvan, korkeuteen kohoavan tulipatsaan sisään.
Jaakko tuijotti paloon jäykistynein silmin. Hän oli näkevinään sen hyppelevien liekkien keskeltä raippoja… raippoja. Ne viuhuivat vimmatusti. Niiden iskujen jäljet kirvelsivät hänen kasvojaan, kaulaansa, käsivarsiaan.
Mutta äkkiä valahti kuin lieventävä öljytippa hänen turtuneisiin, polttaviin aivoihinsa toinen mielijohde. Hän mutisi puoliääneen:
— Sehän palaa, palaa se perintö… orjavallan perintö!
Se mielijohde kevensi. Oli kuin olisi raskas taakka vierähtänyt pois Jaakon hartioilta. Hän ei tuntenut enää kirveltävää tuskaa, ei mitään. Ummisti silmänsä ja painui kokoon siihen sammaleiselle kivelle raukeana, uupuneena, siunattua lepoa kaivaten.
Suuria, keveitä lumihiutaleita satoi hänen hartioilleen. Korvissaan kuuli hän tulipalon räiskeen ja huminan. Se tuntui nopeasti pakenevan yhä kauemmaksi…
Siitä löysi hänet Antero Launiainen, joka sinä päivänä oli sattumalta tullut Peräkylälle ja juoksi palon nähtyään henkensä edestä palopaikalle.
Antero koetti puistella Jaakkoa hereille, mutta ei siinä onnistunut. Hiukan vain Jaakko kohotti päätään, mutta painoi sen sitten uudestaan alas eikä näyttänyt enää edes kuulevan Anteron hätääntyneitä, kehoittelevia sanoja.