— En ehtinyt menemään… Piti olla koko iltapäivä ukko Arttemia avustamassa. Siellä oli huomiseksi suuria kukkatilauksia.
Jaakko arvasi ukko Arttemin avustamisen olleen vain tekosyyn. Hänen vainionsa ei juuri konsanaan käynyt kylän eukkojen kutsuissa, ja siitäpä Maria kylällä kellättiinkin ylpeäksi.
— Olisi pitänyt mennä edes pistäytymään, sanoi hän vaimolleen lauhkeasti. — Totta puhuen ei minullakaan ollut yhtään halua niihin pitoihin, mutta pitäähän sitä mennä, kun on naapuri.
Marin kasvoille tuli päättäväinen ilme, ja hän sanoi väkinäisesti naurahtaen:
— Ehkä pitäisi, mutta hassuahan se on arkipäivinä. Olisi säästänyt pulkkansa ja piirakkansa sunnuntaiksi, sitten ehkä olisin pistäytynyt. Arkena minulla on muita hommia, sanokoot minua miksi hyvänsä.
Hän nousi ja alkoi korjata ruokia hiljakseen hyräillen.
Kun tuli oli sammutettu ja käyty makuulle, valvoi Jaakko vielä hyvän aikaa katsellen lattialle lankeavaa kuutamon valoa ja mietiskellen vaimonsa viimeisiä sanoja.
— Niin olisi minunkin pitänyt tehdä, ajatteli hän. — Mari ei milloinkaan arkaile, vaikka näyttää päältäpäin niin hiljaiselta ja taipuisalta. Luulisi, että sen käärii kuka hyvänsä sormensa ympäri, mutta eläpäs mene yrittämään.
Jaakko oli aina ihaillut vaimoaan, ja nyt hän tunsi Marin taasen kohonneen portaan itseänsä korkeammalle. Samalla hänen oma olonsa alkoi tuntua hänestä entistäkin apeammalta.