Ukko Arttemi, nykyisin jo kuusissakymmenissä oleva äijän kääppänä, oli ilmestynyt näille maille ensimmäisten aseman ympärille asettuneiden huvila-asukkaiden mukana. Vähän aikaa ympärilleen katseltuaan oli hän suunnannut matkansa Peräkylään, kierrellyt siellä päivän kaksi sekä ostanut sitten siitä Jaakko Vesterisen pellonaidan takaa muutamalle kauempana olevalle tulokkaalle kuuluneen maapalstan. Hän oli saanut sen aivan pilahinnalla, mutta siihen oli hän vuosien vieriessä laittanut kaksi huvilaansa sekä rehevän keittiökasvitarhan omine taimilavoineen ja laajoine kukkaistutuksineen, joiden tuotteita m.m. toinen asemalla olevista kukkasten myyjistä kaiket kesät kaupusteli.
Keittiökasveja toimitti ukko Arttemi säännöllisesti koko Peräkylän huvilayhdyskunnan tarpeiksi, vieläpä aseman ympäristöllekin. Sen lisäksi kasvatti hän suuret määrät kaalia, kurkkuja y.m. vihanneksia talvivaroiksi muutamalle Pietarin tunnetuimmista vihanneskauppiaista.
Ukon kehuttiin paisuneen kasvimaansa tuloilla jo aika äveriääksi, mutta siitä huolimatta hän ahersi vuodet ympäriinsä konsanaan levähtämättä. Työskentely kasvitarhassaan ja taimilavojensa ääressä näytti muuttuneen Arttemin suoranaiseksi intohimoksi. Varsinkin keväisin istutus- ja kylvöaikana sai tämä intohimo niin suuren vallan, ettei äijä malttanut edes yösydännä silloin moniksi nukkua. Siellä kyykki vain taimiensa kimpussa itsekseen puhellen ja hiljakseen vihellellen hilpeitä lurituksia, nuoruuden tanssi-iloista mieleensä jääneitä.
Vakinaisia apulaisia oli Arttemilla vain yksi ainoa. Tämän lisäksi palkkasi hän kiireisinä työaikoina päiväläisiä, ja kun Jaakko Vesterinen sattui elämään siinä Arttemin naapurina, rupesi Jaakon vaimo Mari omien töidensä lomassa käymään ukolla apuna, milloin päiväläistä tarvittiin.
Nämä käynnit toivat vaihtelua Marin yksitoikkoiseen elämään, joka jo alusta pitäen pyrki pysymään hyvin ilottomana, kun Jaakko kaiket päivät viipyi kotoa poissa omissa rahanpyytöhommissaan. Mutta vaihtelun ohessa ne toivat vähitellen muutakin. Kasvitarhatyö on sellaista, että se tarttuu veriin, jollei ihminen ole aivan tylsistynyt elävän luonnon kauneudelle, sen voimakkaalle elämän sylkahtelylle. Marin veriin se tarttui vuosien vieriessä yhä lujemmin, vei hänet vähitellen kokonaan valtoihinsa.
Ja kun Mari oli yritteliäs nainen, ei hän ajan pitkään tyytynyt työskentelemään yksistään toisen päiväpalkkalaisena. Hän alkoi laittaa itselleen omaa pientä kasvitarhaansa, jota hän hoiteli ja vaali kuin silmäteräänsä. Eihän se kasvitarha alussa sanottavia tuottanut, mutta se laajeni vuosi vuodelta, kunnes lopulta päästiin niin pitkälle, että Jaakon kotona riitti vuodet umpeen oman kasvimaan tuotteita niukan ruokalistan höysteeksi.
Koetti Mari joskus keväisin innostaa Jaakkoakin edes muutamiksi päiviksi kasvitarhatyöhön, mutta ei Jaakko näille vaimonsa houkutuksille korvaansa kallistanut. Hän näki kyllä omin silmin, miten äveriääksi naapurinsa oli sillä työllä paisunut, ja täytyihän hänen tunnustaa Marinkin pikku kasvitarhan heidän omaan talouteensa tuottamat siunaukset, mutta nämä seikat eivät voineet Jaakon ennakkoluuloja haihduttaa. Ne ennakkoluulot olivat hänessä yhtä lujassa kuin kenessä muussa Kannaksen talonpojassa hyvänsä. Ne periytyivät orjavallan ajoilta.
Orjavallan aikana oli hovinherra pitänyt kasvitarhaa ja kuljettanut säännöllisesti venäläisen ammattimiehen sitä hoitamaan. Ropottia tekevää talonpoikaa ei monasti siihen työhön laskettu, ja jos milloin laskettiin, niin ainoastaan mestarin silmälläpidon alaisena yksinkertaisempiin aputöihin, lantaveden kuljetukseen ja sen semmoiseen. Yksin elä yritäkään kartanon kasvitarhaan tonkimaan, muuten tanssivat voudin raipat selässäsi.
Tästä sai alkunsa se käsitys, että kasvitarha oli jonkunlainen hovinherran huviksi keksitty silmänkaunistus. Ropottia tekevä talonpoika rupesi katselemaan sitä karsaasti, niinkuin se katseli karsaasti kaikkia muitakin hovinherran mukavuuksia. Jos joku talonpoika olisi ruvennut itselleen kasvitarhaa laittamaan, niin hyvin luultavasti hän olisi saanut naapuriensa vihat päälleen. Hänen olisi katsottu olevan jollakin tavoin liitossa hovinherran kanssa, kun rupesi tämän metkuja jäljittelemään.
Eikä tämä käsitys hävinnyt hovinherran mukana. Yhä edelleen pidettiin kasvitarhanhoitoa sellaisena ajanvietteenä, joka saattoi sopia korkeintaan herraskaisille ja ryssille.