Mutta Inonniemi hihkaisi kahta ilkkuvammin:
»Katso luitasi, nokinen Kattilasaari. Ettei vain lopuksi vedetä homehtuneita kirkkojasi tänne meidän niemelle aallonmurtajan vahvikkeeksi.»
Eivät ymmärtäneet ajanmerkkejä Inon miehet vielä silloinkaan, kun ryssät alkoivat ensimmäisiä patterintapaisiaan siihen heidän niemelleen suunnitella. Naureskelivat toisilleen silmää iskien:
— Ei se hiekka siitä hupene, jos vähän tonkii ja pengoskelee. Tuuli kyllä jäljet tasoittelee, niin että niemi muutaman vuoden perästä on yhtä sileä ja tasainen kuin konsanaan.
Niin naureskelivat, mutta nauru oli nyt loppunut. Oli joutunut Inon historian loistoaika, ja rauhallisen kalastajakylän elämä meni siinä kädenkäänteessä ylösalaisin.
Pitkin syksyä Kannaksella kierrelleet viestit olivat tehonneet. Talven ensi lumen maahan tulla tupsahdettua rynnisti Inoon hevosmiehiä ja jalkamiehiä niin paljon, kuin teitä myöten ikinä mahtui solumaan.
Tuli myös muuta väkeä vaikka mitä lajia. Tulivat kylän kaikki talot siinä tuokiossa tulvilleen, aivan kuin suurilla markkinoilla, joiden maine vetää väkeä kaukaisilta maanääriltä asti. Ei ollut sitä loukkoa, ei hökkeliä pienintäkään, jossa ei olisi melkein käsirysyssä oteltu asuntopaikoista. Ja sai kiittää lopulta onneaan, jos sai lahoneen saunan lattialla makuupaikan tai pääsi nokisen riihen nurkkia nuohomaan.
Vahva oli ilmassa muutenkin markkinatuntu. Kauppiaita, joita kylässä tavallisina aikoina on vain parisen kappaletta, oli äkkiä ilmestynyt niinkuin Vilkkilän kissoja. Niiden vasta rasvattuja, hät’hätää kyhättyjä myymälöitä näki kaikkialla, ja kaikki nämä myymälät olivat tulvillaan ostajia.
Mutta vasta sainoielämä saavutti ennen aavistamattoman kukoistuksen. Aiemmin semmoista liikepaikkaa Inon kylässä tuskin alunkaan tunnettiin, mutta nyt avautui sainoita joka toiseen taloon. Inon kalastajatalonpojat oli räätynään saanut valtoihinsa yleinen keinotteluhenki ja rikastumisen halu. Nuotat ja hailiverkot unohdettiin talailleen ja alettiin pienoisista asuinrakennuksista repiä pois väliseiniä, jotta sillä tavoin saataisiin mukiinmeneviä sainoiden tarjoiluhuoneita. Ei välitetty enemmän omasta kuin talossa asuvien vieraiden mukavuudesta. Siinä tarjoiluhuoneessa nukuttiin kaikki yhdessä laverissa, naiset ja miehet sekaisin, sitten kun jolloin kulloin aamuyöllä nukkumaan jouduttiin.
Tällaisia patteritöiden aikuisia sainoitupia voi Inossa nähdä kosolta vielä tänä päivänäkin. Silloin revityt väliseinät ovat, ehkä rahan puutteessa, jääneet takaisin laittamatta, ja niin tekee koko talo oudon, kumisevan tyhjän vaikutuksen. Talon ulkokuori on jäljellä, mutta sisällys on vuotanut pois, mennyt kaiken maailman tietä.