Inon ja Puumalan kylien mailla olevilta hiekkahaudoilta ja kivilouhimoilta saivat vetäjät itse kuormansa ottaa. Patterialueelle saavuttua joutuivat kuormat ensimmäiseksi punnitsemislaitokseen. Se oli jättiläisvaaka, joka mittasi kerralla tuhannen Venäjän puutaa. Se oli asetettu portille, jonka kautta kuormat soluivat työmaalle. Vaa'an vieressä oli pieni koppi, jossa punnitsija ja hänen apulaisenaan aherteleva sihteeri eli piissari työskentelivät.
Kuorma ajettiin rekineen raippoineen vaa'alle. Seuraavassa tuokiossa huutaa huikkasi punnitsija kopissa olevan luukun kautta kuorman painon. Piissari kertasi sen koneellisesti, pyöräytti kätevästi paperilapulle painoa osoittavat numerot, iski siihen leimansa ja sysäsi luukusta lapun kuorman omistajalle. Ja niin olit valmis, aja tiehesi!
Työpaikalla olivat vastaanottajat, jotka löivät punnitsijan antamaan lappuun oman leimansa todistukseksi siitä, että kuorma oli saapunut kunniallisesti perille ja siellä tyhjennetty. Vain tällaiset laput, joissa oli molemmat leimat, lunastettiin lauantaina viikkotilissä. Se oli kontrollia petkutusten estämiseksi. Mutta ovelasti se kontrolli kierrettiin.
Punnitsijalla oli oma menetelmänsä. Hän teki yksinkertaisesti hevosmiesten kanssa sopimuksen niin ja niin suuresta viikko-osuudesta. Kymmenkunta ruplaa hevosta kohti oli tavallinen taksa, joka suoritettiin joka lauantai tilin päätyttyä.
Hyvitykseksi tästä ilmoitti punnitsija korkeamman painomäärän, tavallisesti kaksi kertaa niin suuren, kuin kuorma todellisuudessa painoi. Jos kuorma painoi neljäkymmentä puutaa, niin punnitsija hihkaisi viisariinsa vilkaisten:
— Kahdeksankymmentä!
Tai suorastaan:
— Sata — sto pudov! ja iski samassa luukusta silmää kuorman omistajalle.
Piissari kertasi kuin uskollinen kaiku:
— Sto pudov! ja pyöräytti, nokka papereissaan kiinni, numerot lapulle. Iski siihen leiman, niin että paukahti, sysäsi lapun luukkua kohti ojentuvaan käteen ja ripsahutti myöskin silmää.