Tuvassa oli lämmin, tuoksahteli väkevä viinan lemu, josta päästäkseen Jaakko kääntäysi seinään päin ja veti turkin päänsä yli. Hän tunsi pian puuduttavaa raukeutta jäsenissään, mutta uni ei tullut.
Uuttera rakennusmestari hänen aivoissaan aloitti uudestaan, ehkä sadannen kerran, huvilan rakentamisen. Toinen taituri näytteli hänelle siinä rinnalla kohtauksia punnitsijan ja pomojen lahjomisesta. Ja Jaakon piti molemmissa mukana olla, vaikka miten olisi eroon pyrkinyt, unta kaihonnut.
X.
Maanantai-aamu.
Hämärä haihtuu. Kaakkoiselta taivaanrannalta kajastaa ulapan yli selkeän talvipäivän aamurusko.
Savuja kohoaa tyyneen talvi-ilmaan. Jo kuuluu sieltä täältä viittä kilometriä laajalta työmaalta moottorien sytkytystä, vintturien kitinää. Satamarakennuksella puhaltaa merkkipilli.
Jättiläinen herää, hieroo unta silmistään, oikoo jäseniään, alkaa äännähdellä.
Tulvanaan virtailee joka suunnalta loputtomia työmiesjonoja patterialueelle. Siinä menee satoja, tuhansia. Juoksujalkaa ne menevät, hätiköiden, toisiaan sysien. Kymmenkunta avaraa porttia nielee niitä kilvalla. Jättiläisenä on nälkä, se tahtoo vankan aamusuuruksen. Se aukoo mahtavia leukojaan, päästää toistamiseen pitkän, kutsuvan vihellyksen.
Missä viipyvät hevosmiehet? Ettekö kuule kutsua? Ahmatti alkaa käydä kärsimättömäksi. Joutukaa sukkelaan avoinna ammottavaan, odottavaan kitaan! Siellä tarvitaan enemmän jauhamista.
Mutta hevosmiehet eivät pidä kiirettä. Vasta muutamia hiekka- ja kivikuormia ajelee louhoksilta patterialueelle päin. Toiset nahjustelevat kuorman ottopuuhissa. Viimeiset aikailevat vielä majapaikoissaan tai teiden varsilla olevissa sainoituvissa.