— Hyvä, jos punnitsija ei vielä olisi kopissaan. Saisi silloin odottaa toisten joutumista.
Näin välistä vilahtaa aivoissa, mutta samassa taas nykäisee käsi ohjaksia ja huulet maiskahuttavat kiirehtien.
Ja kun joutuu lähemmä punnitsemislaitosta, alkavat silmät kiihkeästi tähystää kopin katolle johdettua, ohkaista peltitorvea: Näkyykö siitä savua, punnitsijan ja hänen piissarinsa samovaarin savua?
Savua näkyy!
Jaakon sydän hakkaa, niin että luulisi sen halkeavan. Mielessä vilahtelee sekavia muistoja elämän varrelta. Ne kehoittavat pysähtymään, pyörtämään takaisin. Vilahtavat myös Marin piirteet, silmissä vakava, moittiva katse. Mutta niiden yli vilkuttaa uuden huvilan punerva katto mäntymetsän lehvien lomitse.
Jaakko istuu kuin neulojen päällä, nykii hermostuneena ohjaksia. Hänellä on sama tunne kuin ajaisi petollisella, merivirtojen repimällä jäällä, jossa milloin hyvänsä voi rekineen raippoineen humahtaa lumikuorman alla piilevään salarailoon. Melkein silmänsä pitää ummistaa.
— Vieköön minne vie, myöhä enää takaisin kääntyä!
Punnitsijan turpea viinanaama kurkistaa luukusta. Ensin vilahtaa hänen katseestaan kummastus ja epäröinti, mutta sitten leviää naaman yli rasvainen, mielistelevä hymy ja silmät alkavat kiilua.
— Aa, Jakov Martinovitsh, stravstvuite! Nomer juks tulemas da suuri kivi vjetamas.
Jaakko koettaa naurahtaa vastaukseksi ajaessaan kuormansa vaa'alle. Mutta punnitsija ei pidä kiirettä. Irvistää vielä matelevammin ja tiedustaa: