Santarmille oli tämä huomaavaisuus peräti mieleen. Alkoi kehua Jaakon hevosta, taputteli sitä lautaselle ja vähältä piti, ettei lopuksi pyrkinyt Jaakon reen kannoille kyytiä ottamaan.
Sillä tavoin luiskahti Jaakko Vesterinen toisten hiihtämälle ladulle. Iltapäivällä pääsi hän jo niin pitkälle, että kierrätti viimeisen kuormansa toistamiseen punnittavaksi.
Silloin oli jo hämärä. Jaakko oli vähitellen maistellut pullonsa tyhjäksi ja oli parahultaisessa säkenessä. Eikä silloin tuntunut miltään, jos antoi ryssän ruumin maksaa kahdet rahat samasta kuormasta.
— Ei tässä muuten sataruplasille päästä! ajatteli Jaakko ohjatessaan muutamassa solassa hevosensa syrjätielle. Ja kun hevonen tätä käännöstä näytti oudostelevan, sivalsi Jaakko sitä ohjasperillä ja päästi kipakan sadatuksen…
Toiset Peräkylän miehet eivät ensi päivänä Jaakko Vesterisen lankeemusta huomanneet, mutta yhtäkaikki tuntui Jaakosta siltä, että se oli huomattu. Vaikka miehet majapaikassa koko iltakauden selvittelivät omia sen päivän kolttosiaan, oli Jaakko mielessään vallan vakuutettu, että kaikkien puheet tarkoittivat yksistään häntä. Hänellä oli koko illan se tunne, että miehet yhtenään salavihkaa tarkastelivat häntä ja iskivät tämän tästä toisilleen silmää, aivan kuin sanoakseen:
— Näettekös, miten se tekeytyy viattomaksi, mutta kyllä me huomataan, millä poluilla mies on kähminyt.
Se oli kiduttava ilta Jaakolle. Kun viinanhöyryt olivat päästä haihtuneet, tuli tilalle tympäisevä väsymys, mutta päivän muistelot eivät jättäneet häntä rauhaan. Vähän päästä hän säpsähti; oli kuin joku näkymätön käsi olisi koskettanut häntä, taputtanut häntä olalle, hipaissut hänen kättään. Se hipaisu tuntui ilettävän niljakalta, aivan kuin kylmä sisilisko olisi hänen paljaan kätensä yli vilahtanut. Se oli sen punnitsijan turpean, hikisen käden kosketus. Se ei antanut Jaakolle hetken rauhaa, ja sen perästä tulivat yhtenäisenä sarjana kaikki toiset: rannassa oleva pomo, santarmit, silmää iskevät vartijat. Vielä unessakin ne Jaakon ympärillä hääräsivät. Hän koetti paeta niitä, juoksi henkensä edestä, mutta aina ne olivat kintereillä, nauraa virnistelivät hänelle, tuppautuivat kilvalla puristamaan hänen käsiään, vaikka hän miten koetti huitoa ja hätistellä. Ja kaikkien niiden vietävien kädet olivat kylmän niljakat, ota anna kuin lauman kähiseviä kyymatoja tai silmille keikkuvia sammakoita olisi seurakseen saanut…
No kaikkeenhan miehinen mies tottuu vähitellen. Mutta kovalle se tottuminen ensi päivinä pani Jaakko Vesterisen luonnon. Monta monituista kertaa rupesi kesken kaiken ilettämään, niin että teki mieli hylätä hitolle koko homma ja lähteä tiehensä.
Mutta ei auttanut lähteä, jos mieli ansaita, ja Jaakko tahtoi ansaita. Hän oli jyrkästi päättänyt jo ensi tilissä päästä Salamon Hakulin rinnalle, siepata sataruplasen, ja siitä päätöksestä ei hän enää peräytynyt.
Niin hän pakottamalla pakotti luontonsa mukautumaan uuteen asiain menoon. Hän tunsi miltei vihaavansa mielisteleviä pomoja, lahjusten toivossa imartelevia vartijoita ja santarmeja. Hänen täytyi välistä purra hammasta, jottei niiden kera puheisiin joutuessaan paljastaisi pohjimmaisia ajatuksiaan, haukkuisi heitä pahanpäiväisesti tai sylkäiseisi suorastaan silmille.