Nuoruudessaan oli Jaakko Vesterinen ajuriartteleissa viettänyt aika-ajoin huimaa elämää, ryypiskellyt raisusti ja viinapäissään tehnyt monta mainehikasta kolttosta. Se huimapäisyys oli vuosien varrella talttunut. Naimisiin jouduttuaan oli Jaakko alkanut kartella väkeviä ja muuttunut vähitellen pidättyväksi, omissa mietteissään viihtyväksi mieheksi.
Nyt koetti Jaakko uudelleen päästää nuoruutensa huimapäisen luonnon valloilleen. Hän alkoi liikkua työmaalla varmana, häikäilemättömänä, välistä melkein ylimielisenä, ja jollei se muuten onnistunut, sai pirtupullo tulla avuksi.
Joka aamu hankki Jaakko semmoisen taskuunsa jostakin matkan varrelle sattuvasta sainoituvasta. Hän uskotteli itselleen sen olevan tuiki välttämättömän pomojen ja vartijain mielen hyvikkeeksi, mutta yhtä paljon hän kaipasi itse sitä vahvistavaa lääkettä. Se sai ihmeitä aikaan, kun osasi sen oikealla tavalla käyttää. Sen kera tuntui niin turvalliselta, ajeli kuin hyvän toverin seurassa. Semmoinen mestari on se sorokan pirtupullo.
Ei Jaakko kyllä liiemmäksi pirtua viljelemään ruvennut, mutta silloin otti lämpimän, vahvasti terästetyn sajulasin, kun löi aivan puulla päähän veljeily pomojen ja santarmien kera. Ja kun pirtun lämmittävä höyry alkoi kihahdella korvallisissa, niin silloin seiso vaikka päälaellasi!
Ja Jaakko Vesterisellä oli menestystä. Häntä olivat ennen kaikki katselleet karsaasti, melkein vainonneet. Nyt hänelle alkoi tulla ystäviä, hänelle osoitettiin avuliaisuutta, välistä melkein alamaisuutta.
Ei Jaakko ollut mitenkään mateleva, liehakoiva, niinkuin Salamon Hakuli ja monet muut. Vaikka hän lahjoi pomoja, hyvitteli santarmeja, niin teki sen liikoja sanoja tuhlailematta, selvitti asiansa suoraan ja kursailematta. Mutta venäläisen leveä, rasvarahkeen luontevuudella luistava luonne sopeutuu mainiosti semmoiseenkin seuraan. Semmoinen mies, jos on vielä muukalainen, kohoaa alemman luokan venäläisten kesken käden käänteessä porrasta ylemmäksi.
Niin kohosi Jaakko Vesterinen aivan huomaamattaan. Häntä alettiin pitää miehenä, jonka ystävyydestä kannatti kilpailla. Se kutkutteli Jaakon itserakkautta, sai hänet esiintymään yhä yltiöpäisemmin. Hän alkoi tehdä liian ahnaille ja vähäpätöisemmille vartijoille häikäilemättömiä kepposia, joille pian kaikissa hevosmiesten artteleissa naurettiin.
Niinpä kerran eräs vartija, mikä lie ollut uusi tulokas, nosti rähinän, kun Jaakko nokka pystyssä vihellellen ajeli tavallista kierrostaan punnituttaakseen kuormansa toistamiseen. Vartija kai luuli säikähdyttävänsä Jaakon ja kiskovansa suuret juomarahat.
Mutta siinäpä hän erehtyi, Jaakko kyllä tiesi kenelle lahjuksensa tunkea. Muitta mutkitta hän sivalsi vartijaa ohjasperillä ja huusi nauraen:
— Siinä sinulle, terveydeksesi!