Eikä sitä jouluiloa tullutkaan. Raskaan, painostavan mielialan toi Jaakko vain tullessaan. Oli kuin hänen matkassaan olisi pirttiin työntynyt näkymätön painajainen, joka kylmänuhoa henkien täytti koko pirtin, valtasi sen jokaisen loukon, pyrki illan henkeä ahdistamaan.
Ei monta sanaa vaihdettu ennen kylyssä käymistä, eikä paremmin puhe luistanut sieltä palattuakaan. Mari yritti tiedustella, miten Jaakkoa oli Inossa luonnistanut ja miksi hän oli ollut koko ajan kotona käymättä.
Mutta Jaakko vastasi Marin uteluihin hyvin vältellen ja väkinäisesti.
Näki hyvin, ettei hän halunnut tehdä minkäänlaista selkoa asioistaan.
Niin istuskeli pöydänpääpenkillä kyynäspäihinsä nojaten, kuin olisi
tuntenut itsensä vieraaksi koko tässä pirtissä.
Jaakon oudoksuttava, itseensä sulkeutunut käyttäytyminen täytti pelolla Marin sydämen. Illallista laittaessaan hän tarkkasi salavihkaa Jaakkoa, ja silloin huomasi hän vasta täydelleen, miten paljon Jaakko oli entisestään muuttunut. Jaakon laihtuneiden kasvonpiirteiden ilme näytti Marin mielestä aivan kuin jollakin tavoin särkyneen, ja itsepintaisesti Jaakko väitteli Marin tutkivaa katsetta tarkastellen koko ajan lattiaa, kuin olisi sen saumoista mitä uutuuksia huomannut.
— Hyvä Jumala, mitähän Jaakolle lie tapahtunut, kun on tuommoiseksi muuttunut? kyseli Mari hädissään itseltään.
Hän oli viimeiseen asti koettanut taistella salaisia aavistuksiaan vastaan, mutta nyt näytti olevan ihan pakko ruveta uskomaan, etteivät Jaakon asiat olleet oikealla tolalla. Ehkä oli Jaakko ruvennut Inossa juomaan ja pelaamaan tai erehtynyt muuhun semmoiseen, jota tahtoi salata ja peitellä. Ehkä…
Mari ei jaksanut pitemmälle ajatella. Hänet aivan lamasi varmuus, että Jaakko oli antanut houkutella itsensä tekemään semmoista, josta hän tähän saakka oli tyystin erossa pysytellyt. Se ei voinut viedä muuhun kuin onnettomuuteen. Vavisten tunsi Mari sen onnettomuuden uhkaavan lähenemisen. Oli kuin maaperä olisi alkanut horjua heidän jalkainsa alla, kuin olisi odottamatta revennyt eteen ammottava tyhjyys. Jaakko oli jo horjahtanut sinne tyhjyyteen ja veti raskaana, painavana riippana häntä ja poikia, heitä kaikkia mukanaan.
Pojatkin huomasivat herkällä lapsen vaistollaan, ettei isä ollut ennallaan. Vierastellen ja arkoina he pysyivät koko illan. Isä ei ollut muistanut tuoda heille mitään tuomisia ja vaihtoi heidän kanssaan tuskin ainoata sanaa. Tuskin viitsi edes vilkaista heidän koulutodistuksiaan, kun he kilvalla tahtoivat niitä hänelle näyttää. Äiti oli kehunut niitä todistuksia, mutta isä ei niistä välittänyt. Se pojilta mielen masensi kerrassaan. Noloina ja neuvottomina he veivät nuo omasta mielestään kalliit paperit takaisin äidin talteen sekä vetäytyivät sitten äänettöminä ja nyrpeinä mahdollisimman kauas isänsä lähettyviltä.
Illallinen syötiin äänettömyyden vallitessa. Kaikkien pöydän ääressä istujan kurkkuun pyrkivät palat kiinni takertelemaan, eikä pöydästä noustua kukaan näyttänyt olevan oikein selvillä, mitä muuta olisi vielä tehtävää.
Kuusen ohkaiset kynttilät olivat palaneet lopuilleen ja alkoivat toinen toisensa perästä oksia kärvennellen sammua. Hetkisen vielä Martti ja Lauri sitä alakuloisina katselivat, mutta hiipivät sitten hämärään peittyvällä karsinaseinustalla olevaan sänkyynsä.