Puut katselivat häntä kummissaan. Ylväslatvainen, nuori petäjä suhahti naapurilleen:
»Mitä se tuo mies täällä alati hiihtelee? Kun ei hautoisi pahoja mielessään.»
»Eipä luulisi, sehän on tämän meidän kauniin rantapalstan omistaja», humisi naapuri. »Tunnen isävainaansa ulkonäöltä.»
»Vai on tämä sen Suotuvan vanhan Martti-vainaan poika. Sehän yhteen aikaan piti meistä niin hyvää huolta, raivasi kuivuneita pökkelöitä ja joutavia vesoja, jotta saatiin me terve polvi parempaa tilaa ja enemmän valoa.»
»Sen saman miehen poika.»
»Vai niin, vai niin. Eipäs se paljon näytä meistä perustavan.»
»Eihän se enää isäkään lopumpana ikäänsä», puuttui puheeseen kolmas, hyvin suuri petäjä. »Alussa huolti ja hoiteli sen maanjaon jälkeen.»
»Mitenkäs se olikaan se maanjako?» muistutteli nuori petäjä.
»Mitenkäkö oli?» hymähti suuri petäjä. »Pianpa te nuori polvi asiat unohdatte. Sitenhän se oli: Se Martti sai tämän meidän kauniin palstan hyvitykseksi siitä, kun se viimeinen hovin vouti antoi hänelle ennen poislähtöään viimeiset raipat tuolla tien vierellä jurottavassa piinapetäjässä. Moni olisi tätä palstaa tahtonut, mutta maanmittari antoi Martille. Sanoi: pidä muistona! Ja siksi kai se Martti-vainaa alussa niin hyvin meitä hoitelikin.»
»Siksi, siksipä tietysti», suhistiin kuorossa ympärillä.