Hetkisen vallitsi metsässä hiljaisuus. Sitten aloitti taas nuori petäjä arastellen:
»Se on kuivunut tuo piinapetäjä. Mikähän siihen syynä lienee?»
»Kirous siihen on syynä, niin hokevat», kuiskasi naapuri. »Sanovat, että se aikanaan tällä tavoin kirottiin: Kasva kaltto siihen asti, kun saat elinmehusi ruoskittavien puolisojen ja lasten kyynelvesistä. Kun et enää saa, kuivu, kuivu, kuole pois! — No, nyt ovat ne kyynelvedet loppuneet, ja petäjän piti kuivua. Niin kirous määräsi.»
»Niin on pitänyt kuivua», totesi ajatuksissaan suuri petäjä. »Ja kuivunut on myös siinä sen vieressä ollut lampipatama. Tyhjä kuoppa on vain jäljellä.»
»Mikäs sen lammin kuivasi?» humisivat nuoremmat ympärillä.
»Mikäkö lammin? No, se oli se lampi, nähkääs, niistä samoista kyynelvesistä. Luojan armosta oli herunut ja syntynyt siihen petäjän juurelle niiden ruoskittavien raukkojen tuskien lievikkeeksi. Kun pudotettiin ne alas petäjän kyljessä olevasta riiputuskoukusta ruoskimisen loputtua, niin siihen päätäsuoraa heittäytyivät lampipatamaan raipanjälkiä hautelemaan.»
Vavahtava puistatus kävi metsän läpi. Sitten kuiskasi joku arka ääni:
»Vieläköhän se rautakoukku on paikallaan?»
»Vielä sanovat olevan», vastasi naapuri samanlaisella kuiskauksella.
»Huh, tuntuu pahalta olla tässä melkein naapurina», suhahti ensimmäinen petäjä. »Jo saisivat sen kummituksen hakata pois.»