»Jo saisivat, jo saisivat!» suhistiin joka puolella yhteen ääneen.
Tämän keskustelun aikana oli hiihtäjä painunut näkymättömiin ja unohtunut.
Mutta äkkiä kuului kaukaa, melkein palstan päästä kajahtava kirveen isku, ja sitä seurasi hätääntynyt parkaisu:
»Se hakkaa, hakkaa!»
Säikähtyen heräsi koko metsä tähän huutoon.
Puulta puulle toisteltiin hätäviestiä:
»Se hakkaa, hakkaa, hakkaa»!
Suuret petäjät pudistelivat vihaisina ylväitä latvojaan, nuoret petäjät humisivat neuvottomina, pelosta vapisten.
Mutta kirveen iskut kajahtelivat yhä tuimempina. Niiden kaiku kiiri kauas tyynen pakkasaamun hiljaisuudessa. Puun kyljessä aherteleva tikkakin säikähti, lopetti siihen paikkaan kolonsa poraamisen, lentää pyrähti korkeammalle naapuripetäjään ja kuulosteli siellä päätään kallistellen, mistäpäin se outo meteli kuului. Pian se sentään, rauhoittui ja palasi työhönsä. Sen aamuateria oli ankaran lukon takana. Ei kannattanut turhiin taivasteluihin hetkiä hukata.
Jaakko ei ollut elämässään monta hirttä hakannut, ja niinpä työ sujui alussa kömpelösti. Pyällys tuli epätasainen, jäätyneestä puusta irtautuvat lastut lentelivät minne sattui pyyhkäisten välistä vihaisesti hyvin lähitse Jaakon kulmia. Se kiukutti Jaakkoa; hänelle tuli mieleen, että kirves ja petäjä tekivät hänelle tahallaan kiusaa, vastustivat hänen aikeitaan. Hammasta purren hän iski, niin että säkenet silmistä sävähtelivät ja hiki alkoi kohota otsalle. Hänen aivoissaan kiehahteli: