Sepähän kumma, etten minä omalle metsälleni saisi tehdä mitä mielin. Ei tässä kannata turhia kaunistuksia pitää. Ei kannata ja sillä hyvä. Ei Marilla eikä muilla mukisemista.
Puu alkoi huojua ja kallistua, Jaakko antoi sille viimeiset vihaiset iskut. Silloin se pahasti parkaisten kaatui lähellä olevaa petäjää vasten tarraten siihen oksin kiinni kuin hädässään tukea tavoittaen.
Jaakko alkoi sysiä kirvesponnella saadakseen sen irtautumaan, mutta silloin lipsahti tyvi kannolta ja raapaisi maahan syöksyessään Jaakon kengänvartta. Vain nopeasti syrjään hypäten pelasti Jaakko koipensa murskautumasta.
Eikä puu sittenkään kaatunut, naapuri piteli sitä hellittämättä veljellisessä syleilyssään. Vapisten harmista käilläsi Jaakko vastustelemaan asettuneen petäjän juurelle ja alkoi hakata sitä voimiensa takaa.
Kiihkossaan unohti Jaakko kokonaan päänsä päällä häilyvän vaaran. Mutta kun tukena olevan puun pyällys oli tullut siksi syväksi, että se taakkansa painosta rupesi huojumaan, luiskahtivat sitä vasten kaatuneen puun oksat äkkiä irralleen ja rymisten sortui petäjä alas. Jaakko syöksyi pakoon, mutta kaatui syvään upottavassa hangessa. Sen verran pääsi hän vain syrjään, ettei jäänyt suorastaan rungon alle, mutta oksat rusikoivat ja repivät pahoin hänen vaatteitaan tehden myös kasvoihin näkyviä verinaarmuja.
Tämä tapaturma kuohutti Jaakon sisun pohjiaan myöten. Kun hän hetken hangessa rähmittyään ontuvana ja hengästyneenä, lunta suustaan syljeskellen pääsi jaloilleen, oli hän niin raivoissaan, että olisi luultavasti ollut valmis iskemään kirveellä ketä hyvänsä, joka sillä hetkellä olisi hänen tielleen ilmestynyt.
Mitään muuta kuulematta ja näkemättä alkoi hän hakata vielä pystyssä huojuvaa kiusantekijäänsä. Ja kun se oli kaatunut, siirtyi hän seuraavalle puulle, sitten sitä seuraavalle, malttamatta edes henkeään välillä vetää.
Hän hakkasi valikoimatta, katsomatta minnepäin mikin kaatui. Hän sorti puita ristiin rastiin toistensa päälle, niinkuin raju ukkosilma olisi ne sikin sokin heitellyt. Hiki virtasi noroina hänen otsaltaan, pyrki suolaisena valuen sokaisemaan hänen silmänsä, mutta ei malttanut hän pysähtyä sitä kuivaamaan. Välillä hän vain sivalsi kiireesti pois takkinsa ja viskasi sen kaatamansa puurykelmän päälle. Pian saivat samaa tietä mennä myös hattu ja rukkaset. Paitahihasillaan, paljain päin, avokäsin riehui hän kuin mielipuoli. Parahdellen sortuivat petäjät toinen toisensa perästä. Hätä ja hämminki täytti hiljaisen metsän. Pikku linnut lentelivät pelästyneinä tirskuttaen ympärillä. Orava heräsi suon reunassa kasvavan kuusen latvakerkän sisään rakentamassaan turvaisassa pesässä. Se alkoi silmät pyöreinä tirkistellä reiästään, ujuttautui sitten kokonaan ulos, loikkasi pitkällä ilmahypyllä alemmaksi ja tirskahutti kiukkuisena hammasta tuolle kutsumattomalle rauhan häiritsijälle. Vakavina huojuttelivat suuret petäjät ylväitä latvojaan.
Mutta Jaakko hakkasi yhä. Hakkasi siihen asti, kunnes kirvesvarsi luiskahti hänen hervonneista käsistään ja hän vaipui voimatonna viimeksi kaatamansa puun tyvelle. Hän oli saanut kellistetyksi parikymmentä petäjää, hyvä ala metsää oli sekasortoisena kaskena, jonka keskelle pystyyn jääneet nuoret puut seisoivat rusikoituina ja alastomina kuni orpouttaan itkien.
Ei Jaakko sitä kuitenkaan huomannut. Ylen tyytyväisenä silmäili hän alulle panemaansa hävitystä. Hänen sisällään kiehahdellut kiukku oli näännyttävässä raadannassa vähitellen lauhtunut. Jaakko melkein jo myhäili äskeisille kommelluksilleen ja puoliääneen tapaili hän ajatusjuoksuaan.