— Alulla, alullapas on lopulta työ, ja hyvin tuntuu metsä kaatuvan, kun vauhtiin päästään. Loppiaiseen mennessä on hirret hakattu, kun ei pietarilaisten pyhäajoihin aikaa tuhlata. Sitten loppiaiselta taas tulisen kiireellä Inoon ruplia pyytämään. Hirret saavat odottaa viimeisiin kevätkeleihin… Sitten hankiaisen aikaan ne vedetään sinne Lazarevin maiden keskessä olevalle palstalle. Siellä on jo paikat katsottu… Rakennustyö annetaan urakalla Launiais-veljeksille. Ne ovat siellä Inossa, sielläpähän on aikaa niiden kera sopia urakasta. Kyllä ne pojat mielihyvällä jättävät patterityöt, kun pääsevät huvilaa rakentamaan. Se on niiden oikea ala… Itse avustan kesäajojen lomassa, laitan kellarit, ulkosuojat…
Jaakko unohtui valoisiin mietelmiinsä niin kauaksi, että vilu alkoi riipoa hänen hiestynyttä selkäänsä. Silloin hän nousi, puki kiireesti takin ylleen, otti hatun päähänsä, avorukkaset käteensä ja ryhtyi puita karsimaan sekä latvomaan.
Mutta voimat olivat pahasti huvenneet. Tuskin jaksoi Jaakko kunnolla kirvestä heiluttaa, ja puita kasaan vieritellessään hän juopuneen tavoin horjahteli. Polttava jano kuivasi kurkkua, mutta kun sitä sammuttaakseen oli tuokion lunta ahminut, niin jo potkaisi hiukaisevan nälän tilalle. Vatsanpohja tuntui niin onttuneen tyhjältä, että olisi voinut luulla kokonaisen viikkokauden paastonneensa eineen palaa maistamatta.
— Näkyypäs kysyvän, mitä on mies syönyt, myhähteli Jaakko iltahämärissä kotiin hivuessaan.
Mutta toisena päivänä ei Jaakkoa myhäilyttänyt. Jäsenet olivat aamulla makuulta noustua niin kipeät ja jäykät, että töintuskin sai käsivartensa suoriksi. Kämmenpäihin ja sormiin oli kohonnut helliä rakkuloita, joihin koski turkasesti jo suksisauvoja pidellessä, saatikka sitten hirsiä hakatessa.
Ei tahtonut sinä päivänä työnteosta tulla mitään valmista. Hyvän aikaa sai Jaakko jäseniään verrytellä, ja kun kirves rupesi lopulta heilumaan, niin huonosti se puri jäätynyttä puuta. Rupeaman sai hakata, ennenkuin ensimmäinen petäjä kellistyi.
Mutta hammasta purren Jaakko ponnisteli, kiihoitti itsensä vähitellen yhtäläiseen vimmaan kuin edellisenäkin päivänä. Ja silloin sortuivat taas rytisten solkevat petäjät, sortuivat parahdellen, hätähuutoja päästellen.
XIV.
Ensi päivinä Jaakko koetti Marilta peitellä metsähommiaan. Marin uteluihin selitti hän jurosti tekevänsä vain vähän lisähalkoja, ettei niistä kesken talven tulisi puutetta.
Sitä ei Mari kuitenkaan uskonut. Heillä oli kotona halkoja riittämään asti, ei ollut mitään pelkoa niiden loppumisesta ennen kevättä. Ei, muut puuhat vetivät Jaakkoa metsään, mutta mitä ne puuhat olivat?