Aloitettuaan metsässä kulkemisen oli Jaakko tullut entistään salaperäisemmäksi, vähäpuheisemmaksi. Iltaisin metsästä palattuaan hän istuskeli omiin ajatuksiinsa unohtuneena, näytti alati hautovan omia, salaisia suunnitelmiaan.
Siitä tuli Mari yhä varmemmin vakuutetuksi, että Jaakon asiat olivat joutuneet Inossa huonolle tolalle. Ehkä oli hänet viekoiteltu hulluihin kauppoihin, ja nyt piti niiden hyvitykseksi panna menemään heidän ainut lastensa perintö, kaunis metsäpalstansa, jota he tähän asti olivat säästäneet kuin silmäteräänsä.
Lopulta ei Mari enää saanut rauhaa, vaan lähetti pojat muutamana päivänä katsomaan mitä Jaakko metsässä aherteli. Hän antoi poikien mukaan pullollisen lämmintä kahvia, että näyttäisi olevan jotain asiaakin isän luo.
No pojat tietysti läksivät kilvaten hiihtää lykkimään isänsä tekemää latua myöten. Heidän oli jo monta kertaa tehnyt mieli pyrkiä isänsä mukaan, mutta eivät olleet rohjenneet, kun isä näytti aina niin tylyltä ja vierovalta. Mutta toinen oli asia, kun äiti lähetti heidät asialle. Silloin pojat uskoivat käyntinsä olevan isälle mieleen.
Mari arvasi Jaakon suuttuvan tästä urkkimisesta, mutta hän tahtoi päästä selvyyteen. Ei saanut tämä salakähmäisyys enää päivääkään jatkua.
Ja hän pääsi selvyyteen. Metsästä palattuaan pojat kilvalla toimittivat:
— Hirsiä isä metsässä tekee. On jo monta isoa läjää valmiina, ja niistä rakennetaan huvila!
— Huvila, mikä huvila? kysyi Mari kuin ukkosen lyömällä.
— Ka semmoinen huvila, niinkuin muillakin on. Meille tehdään oma huvila ja se vuokrataan sitten kesällä pietarilaisille. Niin selitti isä.
— Ja mihin se huvila rakennetaan? tiedusteli vielä Mari henkeä pidättäen.