Yhtä vastenmielisiä olivat Jaakolle naapuriensa alituiset tiedustelut, mihin hän muka niin kitsaasti säästi näitä helposti ansaittuja ruplia. Jaakko tahtoi tyystin salata huvilahommansa naapureiltaan. Saisivat ällistyä sitten keväällä, kun hänen huvilarakennuksensa pantaisiin komeasti alulle. Jos nyt saisivat tietää, niin mene tiedä yksi ja toinen naapureista ryhtyisi samanlaiseen yritykseen, ja semmoista ei Jaakko toivonut. Aivan huomaamattaan hän alkoi halveksia naapurejaan, pitää heitä saamattomina nahjuksina, joille ei huolinut kaikkia suunnitelmiaan paljastaa. Saivat typerinä ja eteensä katsomatta kulkea omaa tietään, tuhlata viikkopyytönsä ja jäädä yhtä köyhiksi kuin olivat ennenkin olleet. Hitto heitä opastamaan ja ohjastamaan!
Jaakko kuvitteli jo mielessään sitä aikaa, jolloin hän olisi upean huvilan omistaja, kantaisi siitä runsaita vuokria ja liikkuisi rahakkaana, merkitsevänä miehenä kyläläistensä kesken. Semmoinen ajatus ihan mieltä hytkähdytti, ja siitä sikisi ihan itsestään toisia ajatuksia ja hämäriä suunnitelmia, miten hän niillä suurilla rahoilla ryhtyisi uusiin yrityksiin. Ei Jaakko ollut vielä oikein selvillä mitä hän tekisi, mutta kyllä hän näyttäisi naapureilleen, kuka tässä osasi eteensä katsoa, parempien ihmisten rinnalle pyrkiä.
Näitä ajatuksia hautoi Jaakko iltakaudet mielessään, ja päivisin ne olivat kannustamassa häntä uusiin, yhä rohkeampiin kepposiin pyytöjensä lisäämiseksi. Hän ei tyytynyt enää punnituttamaan samaa kivikuormaa kaksi kolme kertaa perätysten. Se oli liian hidasta tuloa ja sitä osasi kuka hyvänsä tehdä. Jaakko meni askeleen pitemmälle niinkuin uhkapeluri, jota menestys yllyttää. Hän houkutteli muutamana pimeänä iltana punnitsijan mukaansa, vei hänet syrjäiseen sainoitupaan ja ehdotti siellä höyryävän, pirtulla terästetyn lasin ääressä suunnitelmansa: Hän tarjoutui maksamaan kaksin- kolminkertaiset lahjukset, mutta siitä hyvästä hänen tuli myös saada kahdenkertaiset laput kuormistaan, niinkuin olisi ajanut kiviä kahdella hevosella.
Kaupoista sovittiin, ja siitä lähtien kulki Jaakko Vesterinen kahden hevosmiehen kirjoissa. Nimikin keksittiin toinen Jakov Martinovitshin lisäksi, ja se nimi rekisteröitiin sitten kaikessa hiljaisuudessa myös vastaanottajani pomon papereihin, jotta kaikki olisi laadullisessa järjestyksessä. Se kyllä vaati lisälahjukset sekin, mutta ne lahjukset maksoi Jaakko kitsastelematta. Samoin osasi hän sulkea vartijain suut, jos nämä sattuivat saamaan vihiä hänen näkymättömästä kaksoisolennostaan.
Se oli rohkeata leikkiä, siinä piti joka hetki kulkea varuillaan, pitää alati pikku rahoja käden ulottuvilla ja pirtupullo povellaan. Mutta Jaakkoa luonnisti, hän osasi taitavasti väistää kaikki työmaalla vaanivat vaarat, hän luovi kuin vanha, ovela salakuljettaja saariston sokkeloissa piileksivien tullipurtten nenän editse, ja hänen viikkopyytönsä kohosi lähes puolella entisestään.
Hermoja se kyllä kysyi. Monasti Jaakko tunsi illan jouduttua itsensä niin nääntyneeksi, että piti heti majapaikkaan tultua oikaiseutua penkille pitkäkseen. Ei jaksanut lähteä ulkosalle itseänsä tuulluttelemaan, niinkuin alkuaikoina oli tehnyt.
Mutta kun oli siinä penkillä hetkisen lojunut, niin jo ajatukset itsestään vierähtivät vanhalle ladulle. Taas tuli mieleen huvila ja sen perästä kaikki muut suuret suunnitelmat. Niissä eli Jaakko unen tuloon asti, niihin nukahti ja niistä jatkoi uinailua unten mailla.
Peräkylän miehiä Jaakko työmaalla karttamalla kartteli. Milloin sattui kohtaamaan jonkun näistä, niin koetti päästä sanaa vaihtamatta ohi livahtamaan. Ja jos piti pakosta juttusille käydä, niin vastaili Jaakko aivan tahallaan hyvin töykeästi, ja silloin annettiin hänen mennä menojaan.
Kyläläistensä kesken alettiin Jaakkoa pitää kopeana, mutta siitä ei Jaakko välittänyt. Saivat pitää, jo hän omasta mielestään olikin hieman korkeammalla portaalla.
Muuten olisi jo olo Jaakon mielestä mennyt mainiosti, mutta sunnuntaipäivät olivat kuolettavan ikäviä. Eikä haluttanut lähteä kotona käymään, siellä näkemään vaimonsa äänettömiä, syyttäviä katseita. Jaakko kyllä koetti itselleen uskotella, ettei hän niitä katseita enää pelännyt; lapsellistahan olisi ollut niitä pelätä, niistä välittää.