Mari koetti luettaessa parhaan taitonsa mukaan valaista asioita myös pojille, ja innostuksella pojat antautuivatkin hänen ohjattavikseen. Niin kuljettiin luonnon suuren satumaailman rikkauksien keskellä aina uusia löytöjä tehden, aina uusia ilon aiheita keksien.
Lukemisen väliaikoina pidettiin pitkiä keskusteluja tulevan kesän tehtävistä. Mari esitti pojille yksityiskohtaisen suunnitelman, minkä mukaan kasvimaata kevään tullen ryhdyttäisiin laajentamaan. Se suunnitelma innostutti poikia sanomattomasti. Jokaisesta penkistä, jokaisesta taimi- ja siemenlajista piti erikseen tehdä selvää, ja sitten ruvettiin kaikki kolmisin arvailemaan, miltä kasvimaa kokonaisuudessaan näyttäisi, kunhan se saataisiin täysin laitetuksi ja pääsisi parhaaseen kasvuvoimaansa. Ja poikien yksimielinen vakaumus oli, että komealta se näyttäisi, kelpaisi vaikka ukko Arttemin tulla sitä katsomaan.
Näin vierivät keskitalven pitkät, pimeät viikot ahkerassa ja hyödyllisessä työssä. Mari iloitsi hiljaisessa mielessään sanomattomasti, kun tiesi kylvävänsä poikiensa sydämiin hyvää siementä. Se siemen ei voinut olla hedelmiä kantamatta, kuu sitä vain huolella vaalittiin. Varmasti hänen poikansa tajuaisivat maa-äidin kutsun, rakentaisivat kerran tulevaisuutensa sen ehtymättömien aarteiden varaan ja kaivaisivat ne aarteet esille oikealla, rehellisellä työllä.
Marin iloon sekoittui kuitenkin painavia huolia. Usein piti hänen valvoa unettomia öitä lukemisen loputtua. Kun tuli mieleen, millä teillä Jaakko kulki, niin siitä piisasi ajattelemisen aihetta, eivätkä olleet valoisia ne ajatukset. Tuskallisin mielin Mari kyseli itseltään, millaiseksi heidän yhdyselämänsä keväällä Jaakon kotiin palattua muodostuisi. Piinallista se oli ollut jo joulun aikaan, ehkä muuttuisi se vielä piinallisemmaksi, varsinkin jos Jaakko tosiaan pääsisi yrittämään sitä huvilansa rakentamista.
Aivan huomaamattaan alkoi Mari toivotella Jaakolle jos mitä vastoinkäymisiä, jotta Jaakon olisi vain pakko luopua siitä mielettömästä yrityksestä. Saisi vaikka Jaakon hevonen kuolla tai mitä muuta. Niin, saisi vaikka Jaakko itse sairastua, ei vaarallisesti, sen verran vain, jotta olisi pakko keskeyttää työnsä ja palata kotiin. Sillä tavoin Jaakko vähitellen pääsisi irti siitä lumouksesta.
Näin toivotteli Mari, mutta hänen toivotuksensa eivät toteutuneet. Viikko viikon perästä vierähti, mutta Jaakkoa ei kotiin kuulunut, ei edes käymätieltä käymään.
Nähtävästi hänellä oli hyvä menestys Inon työmaalla.
XV.
Joulun jälkeen ei Jaakko Vesterinen mennyt Inossa enää asumaan peräkyläläisten yhteiseen majapaikkaan, Havian lesken taloon. Hän etsi asuinpaikakseen vielä syrjemmässä olevan torpan, johon ennen häntä oli majoittunut vain pari muolaalaista hevosmiestä.
Jaakolla oli omat syynsä miksi hän pakeni pois kyläläistensä seurasta: Hän ei voinut sietää naapuriensa uteluja ja kateudensekaisia vertailuja jokaisen viikkotilin jälkeen. Jaakko tahtoi ansaita omat ansaitsemisensa puhumatta niistä kenellekään mitään.