— Jopa sanoit suuren summan ensi pöläyksellä. Mutta maistellaanhan sajua eikä joutavaa säikytellä. Ainahan tässä nyt sen verran, jotta yksi tuhatruplanen, kun kerran huviloita ajatellaan.
Pekko tarkasteli edelleen Jaakkoa ilmeisesti epäillen. Hän oli kyllä kuullut Jaakon hyvistä viikkopyydöistä puhuttavan, mutta hän tiesi Jaakon entuudestaan typötyhjäksi mieheksi eikä osannut uskoa, että Jaakko millään hiton konstilla olisi saanut niin paljon säästymään. Hän sanoikin suoraan, lepyttävästi naurahtaen:
— Elähän pane pahaksi naapuri, jos puhutaan suut puhtaaksi. Mie kyllä otan urakan mielelläni, mutta ymmärräthän: Me ollaan kumpainenkin köyhiä miehiä eikä tässä silloin auta. Etukäteen pitää olla asiat selvillä, jottei jouduta molemmat puille paljaille.
Jaakko nyökkäsi hyväksyvästi ja alkoi ympärilleen vilkuillen aukoa liivinsä nappeja. Kun ei ketään sivullisia istunut viereisessä pöydässä, kaivoi hän setelikäärön esiin. Miehet kumartuivat päät melkein yhteen pöydän yli. Vapisevin käsin ja ylen varovasti selvitteli Jaakko likaisen kääreen, ja kun sieltä vähitellen tuli esiin paksu tukku kauniita, sileitä sataruplasia, pääsi Pekolta puoliääneen ihmettelevä kuiskaus:
— Onpas sinulla totta tosiaan rahoja. Jo uskon ensi näkemällä, jotta katto päälle menee se huvila tuolla tukolla, meneehän peijakas, jos ei mitä muuta poikenluomaa väliin satu.
— Saapi nämä laskeakin, ei ne siitä hupene, selitti Jaakko mielihyvissään ja alkoi yksitellen oikoa setelejä. Päät painuivat vielä alemma, ja niin laskettiin setelit huolellisesti. Niitä oli hyvän joukon yli puolentoista tuhannen ruplan.
Pekon epäilyt oli lopullisesti voitettu.
Sovittiin niin, että Pekko seuraavaan iltaan mennessä puhuisi asian valmiiksi veljensä Anteron kera. Sitten tavattaisiin uudestaan ja lyötäisiin kaupat lukkoon. Pekko kehaisi itsellään olevan työrepussa jos minkälaisia huvilapiirustuksia, joita hän aina kuljetti mukanaan. Niistä olisi helppo valita, kun kerran tarkalleen tiedettiin, minkä verran Jaakolla oli hirsiä.
Seuraavana iltana kohtauspaikkaan taivaltaessaan oli Jaakko kuin tulisilla hiilillä. Sydän jyskytti niin ankarasti, että sen kohdalla povitaskussa molskottava pirtupullo koholla hyppeli. Ja ihan kuumaksi savahutti koko ruumiin se ajatus, että Launiais-veljekset ehkä peräytyisivät viime tingassa eivätkä tulisikaan kohtauspaikalle. Mistäs silloin urakkalaiset yhtäkkiä kopattaisiin.
Mutta Launiais-veljekset tulivat, ja piirustuksia oli Pekolla myös iso tukku kainalossa sekä tarkka ehdotus valmiina kaikkine arviolaskelmineen.