Huvilasta päätettiin tehdä parahultaisen tilava varakkaamman perheen kesäasunnoksi: kuusi huonetta alakertaan, somat ullakkohuoneet yläkertaan; alakertaan tilava, koristeltu lasikuistikko ja ylös pienet, sirot ulkoilemat. Vielä päätettiin heti alussa laittaa hyvät uunit, jotta huvila kelpaisi myös talviasunnoksi.
Pekon laskelmien mukaan piti Jaakon rahojen suunnilleen riittää, ja jos minkä vähän uupuisi, sen Jaakko kyllä saisi kesäajossa säästetyksi.
Pekko, joka oli tunnettu taitavaksi ja varmaksi tehtävissään, kehaisi selittelyjensä lomassa:
— Ja sen mie sanon sinulle, naapuri: Saat kutsua vaikka arkkitehdin tähän paikkaan, niin nämä numerot eivät muutu. Kun mie tekaisen numerot, niin ne pitää!
Ja kun urakka oli sovittu ja kättä päälle lyöty, julisti Pekko pitkän ryypyn kulauttaen:
— Sie olet mies, Jaakko, ja sinusta tehtiin nyt huvilapomo. Terve, naapuri, — niin saat sanoa Lazarevin herralle — vertaisia ollaan!
— Eihän tässä vielä, esteli Jaakko, vaikka Pekon sanat hivelivätkin hänen korviaan.
— Mikä jottei! kivahti Pekko. — Pakosta tuli, kun minä kerran kättä löin. Ihan jo nasahti niinkuin viimeinen naula paikalleen, vaikka pestirahat ottaisit valmiiksi pietarilaiselta.
Se oli suuri ilta Jaakko Vesterisen elämässä. Ensi kerran koko talvena hän otti tuntuvamman hiprakan. Hän tunsi kohonneensa kuulumattomiin korkeuksiin, jonne toiset Peräkylän miehet saisivat varpaisillaan kurkotella.