Kuukauden kuluttua oli huvilan rakentaminen parasta vauhtia meneillä.
Jaakko oli viimeisten hankikelien aikana vetänyt hirret siihen pihapalstalleen, Lazarevin maiden keskestä hiukan ulospäin työntyvälle metsäniemekkeelle. Launiais-veljekset tulivat Inosta muutamaa viikkoa myöhemmin, ja kolmissa miehin kolottiin sitten hirret kevätmahlojen aikana. Vielä raivattiin viimeisen lumen lähtöä odotellessa rakennustyömaa, hankittiin kivijalkaan tarvittavat kivet, katonalaisrimat ja muut tarpeet.
Kannaksen tusinahuviloissa ei juuri kivijalasta paljoa välitetä, mutta Jaakko oli jo urakkasopimusta tehtäessä pannut ensimmäiseksi ehdoksi kunnollisen kivijalan. Se olikin helppo laittaa, kun aivan siinä palstan metsään päin viettävässä ulkoreunassa sattui olemaan kaksi suurta kiven jänkälettä. Kuu ne taitavasti louhittiin, irtosi mainiota rakennuskiveä sekä huvilan kivijalkaan että kellarin tarpeiksi.
Kivijalan laittaminen semmoisista suorareunaisiksi louhituista mötkäleistä ei vienyt paljoa aikaa. Kun kevätruoho alkoi vihannoida ja puut lehdettyä, oli kivijalan päällä jo kymmenkunta hirsikerrosta valmista.
Päivät pitkät kuului metsän reunassa kulkevalle Lazarevin huvilatielle rakennustyömaalta kirveiden iloinen kalkutus, jota usein säesti Antero Launiaisen yhtä iloinen viheltely tai laulun luritus. Vähin erin alkoi solkevan männikön sisästä myös kuumottaa yhä korkeammaksi kohoava salvos, jonka kolotut hirret ahava ja kevätaurinko oli paahtanut punertaviksi. Tieltä katsoen näytti salvos tummahtavalla ruostepunalla sivellyltä, ja tämä auringon antama väri se juuri tekee pyöreistä hirsistä rakennetut huvilat uusina niin puoleensa vetäviksi. Ihastuneena niitä kalseihin, kovavärisiin ja kuolettavan yksitoikkoisiin kiviseiniin kyllästynyt pietarilaisen silmä katselee. Niiden hirsien pehmeästä punerruksesta henkii vastaan hermoja lepoon viihdyttävä metsän kutsu.
Varhaisaamusta myöhään iltapäivälle asti saivat Launiais-veljekset aherrella työmaalla kahdeltaan. Jaakko itse kulki päivät setakanajossa.
Inon säästöjen oli kyllä laskettu riittävän huvilan rakentamiseen, mutta perheen piti myös elää, ja sitäpaitsi tahtoi Jaakko säästää kaikkien sattumien varalta. Niin oli hän menossa kaiket päivät. Ensimmäisenä nähtiin hänet aikaisimmilla aamujunilla, ensimmäisenä osasi hän aina siepata setakan. Eikä Jaakko kuluttanut junien väliaikoja Tereskan sainoissa, ei ainutta kertaa hänen nähty jalallaan sinne astuvan. Hänellä oli muita hommia. Hän hankkiusi useiden kauempana asemalta asuvien, varakkaiden huvila-asukkaiden tuttavuuteen, ja näiden kera hänellä oli ajoa pitkin päivää, niin että hevonen tuskin konsanaan hengähtämään pääsi.
Ainoastaan viimeisiltä iltajunilta oli Jaakko poissa. Kun suosituin iltapäivän huvilajuna, joka aina oli tulvillaan Pietarista palaavia, tyhjensi monikirjavan sisältönsä asemalaiturille, haki Jaakko siekailematta, tottuneen miehen varmuudella parhaan tuttavistaan setakoista, lennätti sen vihurin kyydillä määräpaikkaansa ja kiiruhti sitten kotiinsa.
Ja lyhyt tuokio senjälkeen näkivät salvoksellaan kalkuttelevat Launiais-veljekset Jaakon hoikan vartalon jo vilahtelevan petäjikön lomista. Juoksujalkaa, vartalo hermostuneesti nytkähdellen riensi Jaakko rakennustyömaalle, jonne jouduttuaan hän oli aivan hengästynyt. Mutta pääasia oli, että hän sillä tavoin ehättäen joutui muutamaa tuntia ennen auringonlaskua, säästi edes muutaman iltahetken omille töilleen, joita huvilarakennuksella oli enemmän kuin tarpeeksi.
Antero Launiainen, joka oli hilpeä velikulta, olisi mielellään udellut päivän kuulumiset asemalta päin. Näin hän aloitti tavallisesti: