— No jopa on mies taas ajettu ihan liemeksi. Taisi olla lujasti setakoita?
— Onhan noita tänä kesänä, ei valittamista, vastaa Jaakko hikeä laihtuneilta, ahavoittuneilta kasvoiltaan kuivaten.
— Ja mitenkä muuten onnesti? Satuitko yhyttämään niitä meheviä, hyvältä lemuavia ryssän tyttöjä artteliisi?
Tämän kysymyksen jätti Jaakko tavallisesti jo vastaamatta. Viittasi vain kädellään ja kiiruhti työmaan metsän puoleiseen reunaan, jossa hänellä oli tekeillä kellarirakennus.
Siinä oli maan kaivaminen jo suoritettu, ja vilauksessa katosi Jaakko kuoppaansa, josta heti alkoi kuulua vihainen kivivasaran kalkutus. Se kävi niinkuin kone olisi takonut, säännöllisessä tahdissa, pysähtymättä, kunnes Jaakko oli saanut kivensä valmiiksi ja ryhtyi sitä paikalleen muuraamaan.
Auringon mailleen mentyä veljekset lopettivat työnsä ja menivät hetkiseksi Jaakon kuopan reunalle tupakoimaan. Jos tarvis sattui, auttelivat he silloin myös Jaakkoa suurempien kivimöhkäleiden kuoppaan vierittämisessä tai seinämuuraukseen nostamisessa.
Veljekset nukkuivat yönsä Jaakon tuvassa, mutta kokemuksesta he tiesivät, että oli aivan turhaa pyytää Jaakkoa yhtä matkaa yöpuulle lähtemään. Jos pyysivät, selitti Jaakko:
— Panen vielä tämän käsillä olevan loven paikalleen. Menkää te vain etukäteen.
Mutta sitä yhtä kiveä seurasi toinen, usein vielä kolmaskin kivi. Vasta keskiyön hämärä, jonka aikana oli mahdoton kuopan pohjalla tarkkaa työtä tehdä, ajoi Jaakon ylös maanpinnalle.
Mutta ei Jaakko sittenkään vielä malttanut kotiin lähteä. Siirteli kiviä valmiiksi kuopan reunalle, kohenteli kohtaa jos toistakin. Sitten teki hän kierroksen rakennustyömaalla päätyen lopuksi salvokselle. Siinä hän laski ensin ulkoseinästä, montako uutta hirttä oli sinä päivänä tullut salvokseen. Kapusi sitten salvoksen sisälle ja suoritti siellä yhtä perinpohjaisen tarkastuksen. Sitä tehdessään hän käsin hyväili hirsiä, syynäsi salvaimia, tirkisteli ja sormin kopeloi, miten summasti saumat olivat sattuneet paikalleen.