Jaakko tiesi kokemuksesta, että hänen urakkalaisensa tekivät kunnollista työtä, mutta yhtäkaikki ei hän voinut kiusaustaan vastustaa. Tämä rakennus oli tullut Jaakolle lihaksi hänen omasta lihastaan, vereksi hänen omasta verestään. Hänen piti joka ilta saada viivähtää sen luona hetkinen ypöyksinään, kenenkään häiritsemättä, hengittää sen seinistä ja lastukasoista lemuavaa, kosteata pihkan tuoksua, hyväillä sen solakoita seinähirsiä. Se hetki oli hänelle yhtä pyhä kuin salainen armaan kohtaaminen ensi lemmen humalassa kulkevalle nuorukaiselle. Yön hämyssä, varkain kähvellettynä se hetki vasta hetkeltä tuntui.
Monasti oli puoliyö jo aikoja mennyt ohi, solkevassa männikössä alkoi seestyä aamun valo ja rastas helähytti kauempana metsässä aamuvirtensä. Silloin vasta Jaakko havahtui ja läksi vastahakoisesti taivaltamaan rakennustyömaalta kotiinsa, jossa hänelle jäi nukkumisaikaa kaiken kaikkiaan parisen tuntia. Aamulla oli näet jo ani varhain lähdettävä päivän ajoa aloittamaan.
Olisi luullut tämmöisen menon tekevän lopun miehestä muutamassa viikossa. Mutta Jaakko kesti, sillä häntä olivat kannustamassa työnsä menestyminen ja verrattomat tulevaisuuden enteet. Ne enteet näki Jaakko rusohohteisina sen keväisessä pietarilaiskuhinassa.
Tavaton oli tosiaan tämä kevät Kannaksen huvilaseudulla. Ei oltu semmoista pietarilaistulvaa konsanaan ennen nähty, vaikka oli ollut jo monta hyväksi kehuttua vuotta perätysten. Oli kuin olisi tänä keväänä kääntynyt uusi lehti Kannaksen huvilaseutujen historiassa, ja se lehti mullisti kääntyessään kaikki entiset tavat ja tottumukset ylösalaisin:
Ennen oli parhaimpinakin vuosina huviloiden ja muiden kesäasukkaille varattujen asumusten vuokraaminen sujunut vitkalleen. Pyhänseudun toisensa jälkeen oli saanut vuokraajia odotella asemalla, oli saanut niistä naapuriensa kera riidellä, niitä kaikin keinoin mukaansa maanitella. Meniväthän ne kyllä parempina vuosina vähitellen vuokralle kaikki kelvollisemmat asumukset, mutta työtä sai siinä tehdä hikeen asti, monet jalkajuonet juosta, selkänsä ihan kipeäksi kumarrella, jollei tahtonut polkuhinnasta huvilaansa tai muuta asumustaan luovuttaa.
Niin ennen. Tänä keväänä oli toisin. Tänä keväänä ei huolinut pietarilaisia viikkomääriä odotella. Ensi pyyhkäisyllä vietiin kaikki lähempänä asemaa olevat huvilat, ja sitten ryntäsivät vuokraajalaumat laita- ja metsäkyliin. Niitä tuli Pietarista täpötäysi juna toisensa jälkeen, niitä tulvasi asemalta joka suunnalle kuin nälkiintyneitä Egyptin heinäsirkkaparvia. Ne täyttivät tiet, ne tarpoivat hienoissa pietarilaiskengissään kevättulvan lokaisiksi vellomilla poluilla, joille niitä tavallisissa oloissa ei olisi saanut hyvällä eikä pahalla lähtemään. Ne nuuskivat jokaisen loukon ja sopen, ja jos missä keksittiin huvilan tapainen tai talonpoikaistalo, jonka ikkunoissa vielä näkyi valkoisia paperilappuja, siihen kilvalla sisälle työnnyttiin. Eikä lapuistakaan enää lopulta lukua pidetty. Juostiin varmuuden vuoksi vielä kysäisemässä sielläkin, missä laput oli jo aika päiviä lämpimän veden kera ikkunoista pois hangattu.
Tämmöisessä menossa vuokrat tietysti kohosivat hyvän joukon entisestään, mutta missään ei tingitty, ei takaisin käännytty. Hyvä kun sai katon päänsä päälle, ei ollut aikaa ruveta liikoja vaatimaan ja valikoimaan, ei mukavuuksista marisemaan.
Semmoista oli tänä keväänä huviloiden vuokraaminen.
Ja näkyi vielä toisia enteitä, jotka osoittivat, ettei tämä tavaton kuhina ollut vain satunnaista, tähän kesään päättyvää: Aseman lähettyville ja viertotien varsille rakennettiin tulisella kiireellä uusia liiketaloja, ja entisistä liikehuoneistoiksi kelpaavista suojista melkein tappelemalla tapeltiin. Vuokrat kohosivat moninkertaisiksi, mutta suuret muotiliikkeet maksoivat kitisemättä. Ne laajensivat kilvalla myymälähuoneistojaan, toinen toistaan upeampi näyteikkuna ilmestyi viertotien varsille. Puu ja laudoitus saivat väistyä, kokonaiset pitkät julkisivut muutettiin lasiksi, ja niiden takana upeili varsinkin suuren maailman naisten ylellisyystavaroita mahtavat valikoimat. Samoin syntyi joukoittain muita uusia liikkeitä: hotelleja, komeita kahviloita, jalokivikauppoja, ruokatarjoiluja, vihannesmyymälöitä, parturitupia ja käherryssalonkeja. Puhettakaan ei kaikenkarvaisista pikku kaupustelijoista. Niiden häthätää kyhättyjä lautakojuja ja hökkelejä ilmestyi joka paikkaan. Sinne riensivät Pietarista yhteisen tulvan häntäjoukkona tataarit ja juutalaiset järjestäen tuota pikaa pitkiä narinkkoja. Sinne kiiruhtivat Sion Lipiäiset ja monet muut kotimaiset yrittelijät onneansa koettamaan. Sanalla sanoen, tämä muutamia vuosia sitten vaatimaton huvilayhdyskunta oli hyvää kyytiä paisumassa väkirikkaaksi huvilakaupungiksi, jonka kesäinen asukasluku nyt jo löi laudalta monet Suomen suurimmista kaupungeista.
Eihän tämä kaupunki kyllä voinut kerskua asemakaavastaan, rakennustensa sopusuhtaisuudesta. Se oli hätiköiden tehty, räikeän kirjava, mutta loisteliaisuutta se parhaansa mukaan tavoitteli. Loisteliaita olivat sen muotimyymälät, loisteliaita sen hotellit ja kasinot, loisteliasta sen muotiyleisö. Sen rautatieasemalla oli liikenne paisunut suorastaan yli reunojensa, niin että koko asema rakennuksineen päivineen näytti sananmukaisesti hukkuvan ja häviävän sen ylitse vedenpaisumuksen tavoin vyöryneen tulvan alle.