Nimeni, eikös hän sitä sitten tietänyt? Marttihan miniin nimeni oli, totta hän sen oli jo kuullut!
— Niin, niin, mutta onhan sinulla toinenkin nimi… sukunimi tietysti! nauroi Kaisu.
Se oli totta! Minä olin melkein kuin puusta pudonnut. Sukunimeni, sen minä olin tietysti kokonaan unohtanut, kun täällä malmilautalla ei sitä kukaan kysynyt. Mutta pitihän Kaisun sen verran tietää, ruskeasilmän Kaisun.
— Patama minun sukunimeni on, nauroin minä. — Martti Patama siis kokonaisuudessaan, kun kaikki otetaan mukaan.
Ja sitten me nauroimme kumpainenkin ja Kaisu hyppäsi odottamatta toiseen asiaan.
— Arvaapas, mikä tuolta näkyy?
Hän viittasi etelään päin ja osoitti sieltä aivan läheltä rantaa kohoavaa kaunista metsäsaarta.
— Saarihan tuo on vain, aivan tavallinen saari. Mikäs konsti tuota arvata!
— Eipähän ole aivan tavallinen saari, väitti Kaisu. — Se on hyvin kaunis saari ja sitten siellä on vielä muutakin. Koetapas edes arvata, mikä sen nimi on.
Minä koetin arvata Kaunissaareksi, mutta Kaisu nauroi: