En minä olisi uskonutkaan, että Hilma osaisi niin kauniisti punastua kuin hän todella punastui. Ja Kaisultakin minä sain lämpimän kiitollisen silmäyksen. Kaisu oli kenenkään pyytämättä ryhtynyt avustamaan Hilmaa emännöimisessä ja tietysti hänkin tunsi noloutta, kun ei Hilmaa kukaan muistanut. Ja hän tuli hyvin iloiseksi, kun minä vihdoin huomasin pelastaa meidän lauttakunnan kunnian.
Myöhemmin, tanssin väliajalla, istuimme me Kaisun kanssa siinä lähellä tanssikalliota ahon reunassa. Kaisu oli tanssinut paljon, kaikki olivat kilpaa häntä pyöritelleet ja hän oli hyvin hengästynyt. Hän nauroi ja vakuutti, ettei hän ollut vielä ikinään näin paljon tanssinut. Kaisun tukkakin oli löyhtynyt ja liimautunut kosteille ohimoille ja se lahjahuivi oli solunut alas hartioille.
Se oli hyvin kaunis huivi, oli se mies osannut valikoida, kun vain olisi osannut paremmin antaa. Minä kohensin huivia ja sanoin Kaisulle, että olisin toivonut tämän huivin olevan toisen miehen lahjan enkä sen hänen serkkumiehensä. Kaisu ensin punastui ja tuli hämilleen, mutta sitten hän naurahti hiukan väkinäisesti.
— Eläpäs sanokaan niin siitä serkkumiehestä.
Miksi minä en saanut sanoa niin. Hän sai antaa anteeksi, mutta minä sanoin vielä enemmänkin, minä sanoin, ettei se hänen serkkumiehensä minua ollenkaan miellyttänyt. Saattoi muuten olla vaikka miten mukiin menevä poika, mutta…
Kaisu siristi silmiään ja katseli minuun. Veret heloittivat hänen kasvoillaan ja hän alkoi naurahdellen kertoa, että sepä serkkumies olikin jo melkein niinkuin katsottu hänelle. Kukako sitten oli sen miehen hänelle katsonut? Tietysti Annikki sisko, kukapas muu! Äiti kun oli vähän sairaloinen, niin Annikki se huolehti ja holhosi heitä kaikkia, koko sisarusparvea. Helvi siskostakin se piti huolta, vaikka Helvi olikin kaikkein vanhin. Ja häntä se Annikki holhosi aivan erikoisesti, kun hän oli hiukan tällainen, vallaton ja ajattelematon Annikin mielestä. Kaisu nauraa helähytti. Niin, ne näkyivät kaikki pitävän sitä jo melkein kuin päätettynä asiana, vaikka hänen mieltään ei oltu ensinkään kysytty.
— Ja jos sinun mieltäsi kysyttäisiin? Kaisu katseli maahan, vilkaisi sitten vaivihkaa minuun, vilkaisi sellainen kujeileva veitikka silmänurkassa.
— Mistäpäs minä tiedän, typerä tyttö, jos ovatkin oikein valinneet. Jos hän on vaikka miten sopiva mies minua vallatonta ohjaamaan!
Mutta minä sanoin, että se hänen serkkumiehensä tekisi hyvin viisaasti, jos häviäisi hyvin sukkelaan takaisin sinne Uimaharjun puoleen, josta oli tullutkin. Niin, ja vaikka tuo huivi olikin hyvin kaunis, niin saattaisi hän sen jättää aivan hyvin pitämättä. Ei siitä ensinkään niin suurta vahinkoa tulisi!
— Ja minkä vuoksi minä en saisi tätä huivia pitää?