Minä nenästän veneeni rannalle, teen uteliaana huomioitani. Onpas täällä rauhallista, tuossa avautuvat laajat selkävedet, vain kaukaa näkyy vehmaita saaria, luultavasti nekin asumattomia. Mitäpäs muuta, tietysti ne ovatkin asumattomia, olenhan minä täällä tyhjässä autiomaassa, löytöretkeilijä, alkuaikojen mies. Minä olen jo löytänyt näistä viljavista vesistä raudan siemenen ja nyt olen minä lähtenyt uusille löytöretkille etsimään itselleni mieluisaa asuinsijaa. Ja minä olen kuullut kumman tarinan, että täällä Koitereen sadan saaren joukossa olisi yksi ihmeellinen onnensaari. Malmimiesten nuotiolla sitä tarinaa kerrotaan: Sen saaren notkelmissa on ihana kasvullisuus, luojan itsensä siunaama, niin että mieluisaa olisi siellä asua kalaiset rannat ympärillään. Ja minä tiedän vielä jatkoakin siihen tarinaan, minä tiedän että siinä onnensaaressa elää ypöyksinään kaunis ruskeasilmä tyttö. Vanhemmistaan ja heimostaan on hän eksynyt ja joutunut siihen salaperäiseen saareen ja siellä on hänellä pieni karjamökki. Ja on luvattu, että joka tämän onnensaaren löytää, se saa omakseen sen ruskeasilmäisen tytön, karjamökin, koko saaren kalaisine rantoineen, se miekkonen löytää itsellensä siunatun onnelan tämän aution ja asumattoman maan keskellä. Monet ovat sitä saarta etsineet, mutta eivät ole löytäneet. On sellainen suojelijansa sillä saarella, jos joutuu veneineen sen lähettyville, silloin lyö sumun vesille, sillä tavoin eksyttää. Tai voi käydä vielä pahemmin, nousee äkkimyrsky, hukuttaa veneen ja kaikki sen salaperäisen saaren louhisille rannikkoriutoille.
Mutta minäpäs olenkin nyt löytänyt sen salaperäisen onnensaaren. Näenhän minä sen ruskeasilmän tytön paljaiden jalkojen jäljet tuossa rantahiekalla ja tuolta koivikosta kumottaa myöskin karjamökki. Ja nyt lähden minä onnenpoika jatkamaan löytöretkeäni. Kun ei vain se ruskeasilmä tyttö sattuisi olemaan kotona, jotta saisin ensin hiukkasen paikkoja tarkastella.
Niittypataman reunaa vie polku karjamökille, vain hiukan tallattu polku. Sen minkä ruskeasilmä on sitä tallannut täällä uimarannassa käydessään. Ja tuo niitty näkyy olevan vasta metsästä raivattu, siellä täällä suuria, miehen korkuisia kiven möhkäleitä, mutta niiden lomissa kasvaa sankka heinikko. On siinä maaperässä voimaa, putkia tunkee miehen mittaisia, villiä nurmikasta ja lehtiheinää ja kukkia vaikka mitä lajia. Yhtenä helakan kirjavana mattona koreilee koko pieni niittytiera ja lemu on niin väkevä, että järveltä tultua nenään aivan pistää. Ei tarina valehdellut, niin on todella kuin luojan itsensä siunaama tämän saaren kasvullisuus sen ruskeasilmän tytön onneksi ja kesäisten päivien iloksi.
Minä sain rauhassa vakoilla paikkoja, karjamökillä ei ollut ristinsielua. Pikkuisen tuparakennuksen takana olevalla metsään raivatulla aukeamalla kyti puoleksi sammunut savus ja sen ääressä märehti kylläisiä lehmiä, toiset jo makuulla, toiset seisaalla torkkuen. Aikaisinpa emäntänsä oli ne palastellut ja lypsänyt, niin köllehtivät siinä tyytyväisinä. Pienen tuparakennuksen eteisovi oli avoinna, kurkistin siitä sisään ja huomasin tuvan ovenkin avonaiseksi. Se oli soma pikku tupanen, pöydällä iso röykkiö piimimään asetettuja maitopyttyjä, päällä päreistä tehdyt ritilät suojaamassa niitä kärpäsiltä.
Olipahan tämä lumottu paikka, aivan kuin näkymätön hengetär täällä emännöisi, jalan kapseen kuulumatta askaroisi. Sen huomaan oli jätetty kaikki, hyvän suojelijan valvontaan, ei pelätty varkaita. Niin, mitäpäs niistä olisi pelättykään, eihän tätä salaperäistä onnensopukkaa vielä kukaan ennen ollut löytänyt. Minä olin täällä ensimäinen vieras, minä onnellinen löytöretkeilijä.
Minä palaan pikku pihamaalle. Sen toisessa reunassa on koivujen varjossa aivan erillään pienen pieni aittatönö, sekin punaisella ruostemaalilla sivelty ja hyvin hauskan näköinen, ihan kuin mikä puistikkoon kyhätty leikkihuone. Ahaa, sielläpä se onkin ruskeasilmän tytön makuusuoja, tämän onnensaaren valtijattaren salattu neitsytkammio, jonka kynnyksen yli ainoakaan mies ei ole vielä jalkaansa astunut.
Minä menen uteliaana aitaa ovelle, pysähdyn siihen vaistomaisesti henkeäni pidättäen, etten vain säikäyttäisi tämän onnensopukan näkymätöntä hengetärtä. Sitten varovasti kosketan ovea, painan sitä hiukkasen… ovi aukeni! No en minäkään astu tämän kynnyksen yli, en tunkeudu tähän pyhitettyyn suojaan, vain hiukkasen ovelta kurkistan. Sisällä vallitsee puolihämärä, katonrajasta vain kuultelee päivänvalo. Nurkassa näkyy puhdas vuode, orsilla naisen vaatteita ja vastaani lemuaa hajuheinä, johon sekoittuu noista vaatteista ja tuosta vuoteesta lähtevä hyväilevä lemu, selittämätön tenhovoima, jota ei unohda milloinkaan, kun on kerran sen saanut tuntea kauniina kesäisenä iltana maalaistytön aitan ovella seistessään. Siinä lemussa on alkuperäisen luonnon syvää runoutta, se lumoaa nuoren korvenraatajaurhon, sytyttää hänen poveensa syvän onnenkaipuun ja oman kodin ikävän.
Lumottuna seison minäkin, löytöretkeilijä, alkuaikojen erämies, ruskeasilmän saaren tytön neitsytkammion ovella. Sitten vedän oven hiljaa kiinni ja istahdan siihen rappusille odottamaan.
Siinä istun, riisun hattuni ja annan mielikuvitukseni vapaasti kulkea tarujen kaunista polkua. Ympärilläni on niin hiljaista, vain sammuvan savuksen luota kuuluu silloin tällöin vaskikellon helähdys. Se helähdys muistuttaa, ettei elämä täällä ole nukahtanut salaperäiseen, loihdittuun uneen. Se levähtää vain sunnuntai-illan rauhassa ja hiljaisessa levossaan se kertoo hyväilevää tarinaansa tämän rauhanmajan sirkeäsilmäisestä haltijattaresta. Sen haltijattaren, ruskeasilmän tytön henki täyttää koko tämän paikan, hänen kätöstensä jälkiä näkyy kaikkialla. Ja minä löytöretkeilijä olen nyt tullut tänne, odotan vain hänen saapumistaan ottaakseni hänet ja koko tämän salaperäisen saaren omakseni. Onhan tarinassa luvattu niin, että se onnellinen mies, joka tänne tiensä löytää, perille asti pääsee, saapi myös tämän onnelan pitää. Niin on luvattu tarinassa ja tietysti minä pidän tämän omanani. Tuonne alan raivata uusia viljelysaloja, tuohon pitkin rantaa tulee kaunis niitty ja tuolta metsästä näkyvän jyhkeän kallion alle, siihen avataan laaja ojitus, jossa raskastähkäinen vilja lainehtii. Ja tuohon pihamaalle laitetaan kaunis kukkamaa… hänelle iloksi. Siinä on jo nyt pieni pyörylä, mutta sitä laajennetaan, laitetaan uusia penkkejä. Mutta tämä aitta täällä koivujen siimeksessä, tämä on meidän häähuoneemme. Ja tämän oven me silloin… hääyöksemme… kaunistamme koivunlehvillä. Siellä salaperäisessä hämyssä me vihkiydymme toisillemme ja vasta katonraoista kurkistelevat aamuauringon säteet näkevät meidän suuren onnemme.
Niin minä uneksin ja minusta tuntuu naurettavalta muistella kummia kuulemiani ihmissuvusta, joka on kerran elänyt suurissa kaupungeissa kummallisissa kivestä tehdyissä rakennuksissa, aivan kuin niihin elävältä muurattuina, sullottuina satoja ihmisiä samaan suojaan päälletysten, toistensa ylä- ja alapuolelle. Ne kaupungit ovat nyt hävinneet maan päältä ja koko se omituinen ihmissuku on näivettynyt ja kuollut sukupuuttoon ja minä olen täällä uuden sivistyskauden tienraivaaja. Enkä minä kaipaa niiden hävinneiden kaupunkien onnea, niiden näivettyneitä nautintoja, minä olen löytänyt itselleni uuden onnelan satasaarisen Koitereen keskeltä. Hyvä kohtalo on minun veneeni ohjannut tähän satujen saareen, jonka maaperää ei ennen minua vielä yhdenkään miehen jalka ole tallannut. Ja tänne minä jään, täällä lasken vankan perustuksen uudelle terveelle sivistyskaudelle, ja hän, ruskeasilmäinen saaren tyttö, on tuleva uuden voimakkaan sukukunnan kantaäidiksi. Häähuoneeni ovella nyt odotan hänen saapumistaan.