En minä huomannutkaan, milloin hän oli siihen pihamaalle ilmestynyt. Hän se todella oli, Kaisu, minun unelmieni ruskeasilmä, ja täysinäinen marjatuokkonen oli hänellä kädessään.
Hämilleen hän tuli minut nähdessään, punastuen hän ojensi minulle kätensä tervehdykseksi.
Miten ihmeessä minä olinkaan tänne löytänyt, alkoi hän tiedustella.
Mutta minä nauroin: Olikos siinä sitten mitä ihmettelemistä! Eikös hän tietänytkään vielä kuka minä olin, eikös hän tietänyt, että minä olin onnellinen löytöretkeilijä, aivan erikoisesti onnen suosikki. Suopea tuuli oli tuonut minun veneeni airon nostamatta tämän salaperäisen saaren rantaan, suoraan tuonne niittypataman alla piilevään venevalkamaan.
Minä sain jo Kaisunkin nauramaan. Olinpas minä, runoilija, juttelin aina sellaisia hullutuksia!
Eivät ne olleet hullutuksia, ne olivat löytöretkeilijän todellista elämäntarinaa. Ja minä kerroin Kaisulle, miten pitkälle minä jo olin ennättänyt löytöretkelläni… melkein jo hääyöhömme asti.
Olipas se… vähän liian nopeaa menoa, aivan liian nopeaa! Kaisun kasvot värjäsi kaunis puna, mutta sitten hän reipastui ja sanoi, että pitihän minun, löytöretkeilijän, nähdä hiukkasen enemmän tätä saarta. Jos en sitten sattuisi mielistymäänkään ja katuisin vielä kauppojani!
Ja Kaisu ehdotti, että kapuaisimme siihen läheltä metsän suojasta näkyvälle kalliolle. Se oli hänen näköala-kallionsa, paljon paljon korkeampi kuin se meidän kalliomme siellä Hopeasaaren rannalla. Koko saaren eteläpää ja paljon muutakin sanoi Kaisu näkyvän sinne ylös, niin että sieltä saisin tarkastella, miellyttikö tämä saari vai ei.
Kaisu vei marjatuokkosensa aittaan. Sitten sieltä kalliolta palattua tarjottaisiin löytöretkeilijälle marjamaitoa, sitten vasta, ei ennen!
Ylös kalliolle johti metsästä jyrkkä mutkitteleva polku. Siinä olikin hikeen asti kapuamista, ennenkuin kallion laelle jouduttiin. Kaisulle oli polku entuudestaan tuttu ja hänpä minulle tietä näytti, kevyesti kuin pikku vuohi hän hyppeli kiveltä kivelle. Minä ehdin vain nähdä hänen joustavien nilkkojensa vilahtelun ja hänen komean palmikkonsa heilahtelun notkahtelevilla lantioilla. Välistä hän vilkaisi taakseen posket hehkuen, silmissään reipas ilon hohde. Työllä ja tuskalla minä perässä pysyin, yritin välistä hänet kiinni tavoittaa, mutta siinä jo Kaisu livahti käsistäni, keikahti ylemmälle kallion kielekkeelle ja ilakoiden hän nauroi sieltä minulle.