— Etpähän tavoittanut!
— Saanko kopata syliini, jos tavoitan?
— Saat!
Nyt alkoi hengen päälle käypä kilpajuoksu. Minä en enää ehtinyt katsoa mihin jalkani harppasin, vaistomaisesti seurasin vain Kaisun jalkojen nopeita liikkeitä, hyppelin umpimähkään. Kaisu pakeni edelläni hengästyneenä, oli jo pääsemässä aivan kallion huipulle, mutta silloin… huiskis! Hänen jalkansa lipesi pahasti melkein viimeisellä hypyllä, hän horjahti ja putosi suoraan minun syliini. Vähältä piti, etten menettänyt tasapainoani ja molemmat lähteneet vierimään yhtenä keränä jyrkkää louhikkorinnettä alas.
Minä olin voittanut, tiukasti pitelin huohottavaa saalistani, kannoin hänet lopun matkaa sylissäni. Kaisun palmikko kääriytyi käsivarteni ympäri, minä tunsin miten rajusti hänen sydämensä löi. Kaisun posket hehkuivat ihanammin kuin milloinkaan, ja Kaisun katse, jonka vain vilahdukselta tapasin alas luotujen luomien alta, siinä oli arkaa odotusta, melkein pelästystä, mutta se oli sittenkin hyväilevä, antautuva. Mutta minä en suudellut Kaisua, en vielä! Kosketin vain huulillani hänen korvaansa ja kuiskasin:
— Sinä et pääse pakoon minulta, et pääse, ruskeasilmä tyttö!
Omituista oli saaren eteläpään luonto. Vähän päästä samanlaisia, ehkä hyvän joukon matalampia kallionyppylöitä kuin se, jolla me seisoimme. Muutamat kalliot olivat aivan yksinäisiä möhkäleitä, aivan kuin luoja olisi ne kiireessään sinne viskonut ehtimättä mitenkään reunuksia pienemmillä kivillä täytellä ja tasoitella. Kallioiden välisissä notkelmissa kasvoi lihavaa lehtimetsää, jonka keskeltä kohosi siellä täällä jättiläissuuri naavakuusi, paikoilleen harmaantunut metsänvartija. Sinne tänne oli raivattu pieniä niittypatamia, ne näyttivät vain kämmenen levyisiltä, mutta Kaisu kertoi niiden antavan runsaasti heinää.
Niin, Kaisu vilkastui pian, unohti arastelunsa ja alkoi näytellä minulle, missä notkelmassa oli paras heinänkasvu, mistä oli löydettävissä kauneimpia kukkia, oikein väkevätuoksuisia ja niin puhdasvärisiä, ettei missään vertoja. Ja metsässä kun siellä muutamin paikoin kasvoi angervoa. Se ulottui kainaloihin asti ja laajat lehvät peittivät tiheänä katoksena maanpinnan. Siellä oli runsaasti koppelon ja teiren pesiä, ilmankos tämän saaren nimi olikin Soidinsaari. Siellä ne angervotiheikön kätköissä pesivät ja siellä ne suuret poikueet nyt jo emonsa perässä juosta piipersivät. Oli hän niitä nähnyt joka päivä, mutta menepäs niitä sieltä kiinni tavoittamaan.
— Ja tuolla on meidän suuri luhtaniitty saaren eteläpäässä, näetkös?
Näinhän minä hyvin. Luhta näytti näin kaukaa katsoen ulottuvan siellä aivan kiinni mantereeseen, nähtävästi oli salmi siltä kohdalta hyvin matala. Pääsiköhän sieltä ensinkään veneellä kulkemaan?