Lotta mielistelee minua, sillä hän tietää minut lujaksi liittolaisekseen. Minä luulen, että se ovela tyttönen on salaa kuunnellut minun ja Ailin puheita. Kerran hän, kun satuimme jäämään kahdeltaan, karkasi äkkiä minun kaulaani ja sopotti minulle korvaan:
— Puhu sinä vain enemmän semmoista Ailille, semmoista ihanaa. Sitten ei Aili olisi enää niin ikävä; nyt hän on välistä niin hirveän ikävä, että ihan itkettää.
Minulle oli Huurinaisella varustettu hauska huone, soma kammio rakennuksen yläkerrassa, josta oli komea näköala Hiislahdelle ja kauas Koitereen saarisille vesille. Mutta kun olin asustellut siellä neljä päivää, nauttinut kaikista niistä mukavuuksista, joita hyvin varustettu varakas talo voi tarjota, aloin ikävöidä takaisin malmilautalleni. Ei auttanut, että kaikki tekivät parhaansa saadakseen oloni niin viihtyisäksi kuin mahdollista, molemmat tytöt ja kaikki muutkin. Minä ikävöin sittenkin malmilautalle, nähtävästi minä olen jo hyvää kyytiä villiytymässä. Minusta tulee kuin tuleekin se alkuaikojen mies, jolle tämän nykyisen sivistyskauden hempeydet ovat kauhistus.
Nauraen minä kerroin Huurinaiselle huomioni, ja hän, mies kaikki kokenut, lausahti:
— Ei se mikään ihme, on minullakin vielä jälellä malmilauttakaipaukseni. Varsinkin syksypuoleen, kun näen tuolta kaukaisten saarien rannoilta malminnostajana nuotiotulia, niin silloin hipaisee niin kummasti sydänalasta.
Me puhuimme Huurinaisen kanssa hiukan "tieteellisistäkin" asioista ja siinä kertoi Huurinainen minulle, että joka syksy hän lähtee muutamaksi viikkokaudeksi Koitereen takalistosaloille erämieheksi. Asustelee siellä nuotioiden ääressä, metsästelee, kuuntelee suuren metsän ikuisia tarinoita. Se on hänen jokavuotinen kesälomansa ja se hänen pitää saada, muuten ei tulisi mitään. Ja hän huudahti:
— Tule silloin mukaan, se on vasta elämää!
Me löimme kättä sen asian päälle. Ja sitten sattuikin Huurinaiselle tulemaan pari nuorta geoloogia, kalliotieteilijää, mistä lienevät tulleet Pielisjärven puolelta kallioita koputtelemasta ja kun löysivät matkansa varrella vierasvaraisen talon, niin jäivät pariksi päiväksi levähtämään. Silloin katsoin minä hetken sopivaksi lähteä karkuun, olihan täällä nyt ilman minuakin hyvää seuraa Lotalle ja Ailille, oli myös itselleen Huurinaiselle. Osasivat nämä nuoret miehet puhua tieteistäkin, jos niin vaadittiin.
Ja nyt olen minä omilla vesilläni. Omalla veneelläni minä matkan tänne tein, taivalta tosin oli viitisentoista kilometriä, mutta ihana oli se matka. Tuuli ei ollut liian kova, parahiksi se vain koetteli, mihin minun "Aallottareni" kelpaa. Matkan varrella lepäilin saarten selällisten rannoilla, pistäysin parilla malmilautallakin sanomassa Huurinaiselta terveisiä.
Vanha Aapeli ja pelimanni ovat ihastuneet minun veneeseeni; Hilpas kadehtii minua, niinkuin jo sanoin. Ja mitä onkaan meidän vanha yhteinen veneemme "Aallottaren" rinnalla, raskas se on soutaa kuin synti, tuskin viitsii ensinkään nousta aallon harjalle, laiska hylkimys, Vaan kyntää syvimpiä uomia ja särpii jokaisen aallon niskasta vettä sisäänsä. Sellainen vanha kaukalo, en minä vain viitsisi enää käydä mokomaa soutamaan.