Hilman aitan ovella seisomme taasen hyvän aikaa äänettöminä. Vihdoin ojentaa Hilma kätensä hyvästiksi ja sanoo tuskin kuuluvasti:
— Sinä olet varmaan minulle suuttunut!
— Ei Hilma, sinä erehdyt! Jos minä olen kenelle suuttunut, niin olen vain itselleni. Minä tahtoisin vielä jatkaa, mutta en saa mitään sanotuksi. Pitelen vain Hilman kättä, kunnes hän vetää sen arasti pois ja kuiskaa nopeasti:
— Kiitos saattamisesta!
Hän alkoi hätäisesti sovitella avainta lukkoon. Minusta hänen kätensä näyttävät vapisevan eikä hän koko aikana kertaakaan katsahtanut minuun. Minä seison kuin paikalleni kiinni naulittuna, en saa kättäni liikautetuksi auttaakseni Hilmaa. Minä tahtoisin puhuakin hänelle, sanoa että hän jäisi vielä vähäksi aikaa, mutta kun ovi lopulta avautuu, sanonkin vain:
— Joko sinä menet Hilma?
Hilma kääntyy ovessa, hänen poskensa ovat aivan kalpeat ja silmät täynnä kyyneliä.
— Mitäpäs minä muutakaan, kuiskaa hän epävarmasti.
— No niin, kenties onkin niin parasta. Kiitos sinulle Hilma ja hyvää yötä!
— Hyvää yötä!