— Hyvä jumala, ethän vain kaikkia aio polttaa. Niin paljon valmiiksi kirjoitettua kirjaa!
— Anna sen vain palaa, elä yhtään sääli! Minä ryöstän lehdet Hilman kädestä ja tungen ne uudestaan valkeaan. Hilma katsoo minuun melkein säikähtyneenä, minä lohdutan häntä:
— Ei tämä mitään, joutavia kellastuneita papereja säälimään. Tämä romaani oli kellastunut jo ennen syntymistään, on paljon parempi, että se saa näin ajoissa iloisen hautauksen.
— Mutta meneehän siinä niin paljon työtä hukkaan, vaikeroi Hilma.
— Mitä tämä nyt, parin kuukauden työ. Se on vähäpätöinen harhaisku, elämässä sattuu paljon, paljon pahempia harhaiskuja, joiden jälkiä ei hävitetäkään näin helposti. Katsos Hilma, nämä häviävät tuossa paikassa olemattomiin ja vielä saadaan niiden hinnalla kalakeitto iloisesti kiehumaan.
Hilma ei virka enää mitään, katselee vain palavia papereja, silmät täynnä kyyneliä. Välistä hän vilkaisee salavihkaa minuun, melkein pelokkaasti.
Sinä iltana minä läksin taas Hilmaa saattamaan. Me kävelemme rinnastusten hämärtyvää metsäpolkua, minä ojennan hänelle käteni rapakkojen yli harpatessa. Pitkään aikaan me emme puhuneet mitään, vihdoin kysyy Hilma arasti, olinko minä tavannut Kaisua.
— En ole tavannut, naurahdan minä, — on sattunut olemaan kova onni. Sinä ainoana päivänä, jolloin olisin kenties voinut tavata häntä, olin toisessa seurassa. Niin mukavasti voi välistä sattua!
Minä nauroin ääneen. Hilma katselee syrjään, mutta näenhän minä hämärässäkin, miten veri on karahtanut hänen poskilleen. Kun ei vain hänen silmiinsä olisi taasen kohonnut kyyneleitä, minä koetan ystävällisesti lohdutella:
— Ei siitä niin väliäkään, jos ei ole satuttu tapaamaan. Luultavasti on siten kaikkein parasta, ja sitäpaitsi tiedäthän sinäkin, Kaisulla on tätä nykyä niin paljon muutakin tekemistä. Kun näet pitää olla suuren heinämiesjoukon emäntänä, niin siinähän sitä on huolta aivan tarpeeksi.