Minä harmistuin itseeni ja minä tunsin kaunaa myös Hopeasaaren Hilmalle. Mitä varten minun pitikin ottaa Hilma "Aallottareen". Kaisu oli nähtävästi istunut koko pyhäisen iltapäivän täällä Soidinsaaren pohjoispääkalliolla minua odottamassa. Täällä oli hän ikävissään istunut, ruskeasilmä tyttöni, pannut arpaa ja katsellut Hopeasaaren vesille. Kenties hän on nähnyt sieltä minun veneenikin, mutta siinä oli minulla toinen tyttö. Ja Kaisulla on ollut kukkakimppu minulle; minä otan sen kuihtuneen kukkakimpun käteeni ja unohdun kalliolle hämärän tuloon asti. Mutta Kaisu ei enää tullut, eihän tietysti ruskeasilmä tyttöni enää tullut, kun oli kerran saanut turhaan odottaa.
Muutamana iltana saan päähänpiston soutaa Soidinsaaren karjamökin tuttuun valkamaan. Eihän minua siellä kukaan huomaa, kun hämärän tultua varovaisesti soudan. Ja minua haluttaa nähdä, millaista siellä nyt on, kun heinä on rantaniityltä pois korjattu.
Mutta outoa on siellä tutussa valkamassa, tuskin tunnen paikkoja entisiksi. Heinänteon jälkeen on koko ranta kuin alastomaksi ryöstetty, ja sitten on vielä niin pimeää ja tyhjää, niin pimeää, että saan pinnistää näköäni, ennenkuin eroitan koivikon piilossa olevia pikku rakennuksia. Tuntuu kuin tahtoisivat ne tahallaan kätkeytyä minun silmiltäni. Minne lienee heinätkin viety, ei ole suovaa eikä mitään tyhjäksi ryöstetyllä niityllä. Nähtävästi ne on viety pihalatoon, mutta typerästi ne siinä tekivät, hyvin typerästi. Olisivat laittaneet tuohon keskelle niittyä pieleksen, niin ei olisi näyttänyt läheskään näin autiolta. Mutta eipäs vain Kaisukaan ole sitä huomannut… jos Kaisun sanaa kysyttäneenkään näissä asioissa.
Hopeasaaren Hilmaa en ole tavannut sen jälkeen. Seuraavana päivänä unohdun kuitenkin lautalle tavallista kauemmaksi. Reppuani kaivellessa tuli käsiini tukku rypistyneitä käsikirjoituksia ja niitä minä nyt tarkastelen, Siinä on olevinaan romaanin alku, olen siitä jo puhunut kustantajallekin ja saanut eturahoja. Minun piti kesän aikana kirjoittaa tämä romaani valmiiksi, mutta olen koko homman tähän päivään asti unohtanut.
Kun nyt tarkastelen näitä lehtiä, niin tuntuu minusta koko keskentekoisen kirjani aihe niin kaukaiselta ja unohtuneelta, menneen sivistyskauden muinaismuistolta, mutta aivan mielenkiinnottomalta muinaismuistolta. Paperi on pahoin kellastunut ja yhtä kellastunut ja väljähtänyt on sisältökin, ja tällaista minä olen yritellyt oikein vakavissani. Jopas on, jopas on erehdytty, kummalliset päähänpistot ne näyttivätkin mielenkiintoisilta siellä näivettyneen sivistyskauden silmälaseilla katseltuna. Mutta olipa onni, että jäi alkuunsa tämä tekele, hävetä olisin saanut minä alkuaikojen oloihin siirtynyt mies tätä tuotettani. Ja mitähän, jos tämä olisi joutunut vielä Kaisun, minun ruskeasilmän tyttöni käsiin. Mitähän Kaisu, terve ja voimakas luonnonlapsi olisikaan tästä ajatellut.
Minä unohdun istumaan kellastuneet paperit käsissäni ja siitä tapasi minut Hilma. Hän kurkistaa majan ovelta, tervehtii hiukan arasti hymyillen ja jää siihen ovelle hetkiseksi juttelemaan. Vihdoin hän tiedustaa, saisiko hän sytyttää tulen valmiiksi, jos me aioimme ruveta ruokaa laittamaan.
— Sytytä vain tuli ja minullapa onkin täällä mainioita sytykkeitä. Saat nähdä, että ne leimahtavat vähän iloisesti!
Minä konttaan majasta paperit käsissäni, istahdan tulisijan ääreen ja Hilman rikitellessä valkeaa alan tunkea siihen yksin lehdin kellastuneita käsikirjoituksiani. Hilma ottaa yhden lehden käteensä, ennenkuin se on ennättänyt tulta ottaa, tarkastelee sitä uteliaana ja alkaa kysellä, mitä papereja nämä olivat. Enhän minä vain mitään tärkeitä papereja polttanut.
— Eivät nämä ole niin erikoisen tärkeitä, nauroin minä. — Tässä menee vain tulen ruuaksi muuan romaanikirja, melkein valmiiksi kirjoitettu ja jo puolittain myöty ja syötykin. Eikä niinkään huono romaanikirja, moni tyttölapsi siellä suuressa maailmassa olisi varmaan tätä sydäntään pidellen ja huokaillen lueskellut. Tästä piti näetkös tulla oikein sellainen hieno salonkiromaani, mutta nyt se taitaa jäädä ilmestymättä. Kas näin, annetaanpas hiukan enemmän, näkyy mielistyneen Panun poika minun henkeni tuotteisiin.
Minä heitän kokonaisen tukun lehtiä tuleen. Hilma tempaa ne säikähtyneenä pois.