Minä nousen väsyneesti, soudan "Aallottarellani" kesäyön hämärään. Viimeinen rusoitus päivänlaskun puolella on sammunut, vesillä asuu suuri hiljaisuus, painostava hiljaisuus.
Aikani kuluksi olen ryhtynyt opiskelemaan keittotaidon salaisuuksia.
Hilpas kun nykyään lyö melkein kokonaan laimin emännän velvollisuudet,
niin on meidän joka miehen vuoronsa perään täytynyt ruveta keittämään.
Hopeasaaren Hilma jää joskus lautalla käydessään hetkiseksi avustamaan.
Niin on meistä Hilman kanssa tullut hyvät ystävät.
Lauantaina, ensimäisen piinaviikkoni viimeisenä päivänä pyysi Hilma, että lähdettäisiin seuraavana päivänä käymään Kiviharjussa. Olisi hän muuten yksinäänkin, mutta ajatteli, että jos haluaisin tulla mukaan, kun kaikki Kiviharjun tyttäretkin olisivat luultavasti sunnuntaina siellä kotosalla.
Hilma punastui tätä sanoessaan, mutta minä selitin, ettei hänen tarvinnut ensinkään punastella. Me olimme kaksi unohduksiin jäänyttä orpoa ja sovimme siis erinomaisesti toistemme seuraan. Minä tulin mielelläni hänen mukaansa.
Mutta matkasta tuli minulle suuri pettymys, en saanut nähdä ruskeasilmäistä tyttöäni sielläkään. Aamupäivällä oli Kaisu tosin käväissyt kotona, he olivat olleet Helvi siskonsa kanssa, mutta olivat vain pikimmältään pistäytyneet ja menneet jo takaisin Soidinsaareen.
Annikki tuli alas venevalkamaan meitä saattamaan. Hän on viime aikoina huomattavasti muuttunut, ei pidä enää niskojaan niin ylpeästi takakenossa kuin aikaisemmin. Niinpä niin, Kiviharjun ylpeä tytär alkaa kypsyä laskeutumaan alas vaaransa laelta sen juurelle, valmistuu kulkemaan ikeen alaitse. Ah, se rakkaus, se saa monenlaisia ihmeitä aikaan.
Me aikailimme Hilman kanssa vesillä iltaan asti, sillä Hilmalla ei ollut mihinkään kiirettä. Hän kertoi sopineensa palvelustytön kanssa, että tämä tekisi yksinään iltatyöt, jos hän sattuisi kylässä viivähtämään. Pitihän se Hilman vapaa pyhäpäivä siis jotenkin kuluttaa.
Hilma oli koko päivän hiukan surumielinen. Lieneekö huomannut hänkin Kiviharjun Annikissa tapahtuneen muutoksen ja arvasi tietysti mistä se aiheutui. Ja hänkin oli kerran katsellut lempeillä silmillä meidän Hilpasta, mutta nyt Annikki veikin Hilpaksen häneltä. Olihan siinä jo tarpeeksi aihetta surumielisyyteen, Hilman kesä näytti menevän aivan tyhjiin ja Hilmalla ei ollut enää niin paljon kesiä tyhjiin menetettäviksi.
Hilman pehmeä surumielisyys sopi niin hyvin yhteen minun mielialani kanssa, minä tunsin kuin viihdyttävää lepoa Hilman seurassa. Huomaamattani läksin vielä rannastakin häntä saattamaan. Huomaamattani jouduin Hilman aitan ovelle… talossa nukuttiin jo… huomaamatta painuin matalasta ovesta sisään. Lieneekö Hilmakin ollut hiukan hajamielinen… vai miten lie joutunut siellä puolipimeässä aitassa minun syliini. Hänellä oli ikävä ja minulla oli ikävä… aamun sarastukseen asti viivyin Hilman aitassa.
Seuraavana iltana satuin ikävissäni soutamaan Soidinsaaren pohjoispääkallion luo. Nousin hetkiseksi kalliolle ja siitä muutamalta tasaiselta kiveltä löysin runsaasti sormeiltuja ja katkottuja arpaheiniä. Kiven vieressä kalliolla oli kuihtunut kukkaiskimppu.