Onnen lellipoika, hänelle valkenivat makean leivän päivät, kun Kiviharjun valpas keisari meni Soidinsaareen heinätöitä johtamaan. Annikki on nyt melkein yksinään kotimiehenä, vain pikku sisaret ja sairasteleva äiti ovat hänen seuranaan, mutta niistähän ei Hilpaksen öisille retkille ole paljon haittaa.
Niin ne vaihtuvat osat tässä maailmassa, ja Hilpas ottaakin nyt asian oikein toden kannalta. Se pojan vintiö suunnittelee salakavalaa hyökkäystä itseensä keisarin linnaan tai ainakin siihen linnan liepeille. Asia on nimittäin niin, että toinen siinä Kiviharjun palteilla olevista pikku taloista kuuluu nykyään olevan melkein isännätön, ja Hilpas on uskonut minulle suurena salaisuutena, että sitä taloa hän nyt katselee itselleen ja Annikille. Mistäkö hän muka rahat saisi sen isännättömän talon ostoon? Hilpas nauraa virnistää, vai hänkö ei muka rahoja saisi. On hänellä muuan varakas sukulainen, vanhempi naisihminen, ja kun sen luo mennään, niin eiköhän vain rahoja heltiä. Aina hän on ennenkin naisista selvinnyt, ja nyt seuraavat häntä vielä matkalla Annikin lämpimät toivotukset.
Ja sitten kun se talo on vallattu, sitten kosimaan ja niin pesiydytään lujasti siihen vaaran palteelle. Siitäpä on sitten mukava kavuta vaikka hiukan ylemmäs, kunhan keisarista aika jättää. Kadehdinko minä Hilpasta? En tiedä, mutta hiukan liian jokapäiväiseltä hänen sotasuunnitelmansa haiskahtaa. Vanhan naikkosen turvin, josta Hilpas tähän päivään asti ei ole luultavasti hiventäkään välittänyt, niin, senpä turvin hän nyt käy keisarin ylpeätä tytärtä omakseen kosiskelemaan. Ja ylpeä Annikki antaa suunnitelmalle siunauksensa, kenties kirjoittaa vielä Hilpaksen mukaan makean kirjeen pehmitelläkseen sen vanhan leski-ihmisen sydämen. Ah, Annikki, missä on nyt sinun ylpeytesi, kenokaula nainen. Niin talonpoikaismaista, niin perin talonpoikaismaista, mutta arvaapas suostuisiko Kaisu, minun ruskeasilmä tyttöni, sellaiseen. Mentäisiinpäs hänelle ehdottamaan, suostuisiko!
Sinähän hommasit Kaisullekin miestä. Huolehdit ja holhosit ensin muuten ja sitten toimitit sieltä Uimaharjun puolelta sen serkkumiehen, itsetietoisen nulikan. Mutta missäs hän onkaan nyt, se sinun toimittamasi serkkumies, eipäs häntä ole sen päivän perästä näillä mailla näkynyt. Taisi Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä antaa sille pitkät lähtöpassit!
Mutta tämä on laihaa iloa minulle. Ruskeasilmä tyttöni on otettu minulta pois ja minut on tuomittu yksinäisyyteen. Minä jätän kuparinkarvaiseksi paahtuneen Hilpaksen haaveilemaan ovelaa sotasuunnitelmaansa ja soudan pois lautalta, soudan kauas avaroille vesille, Hopeasaaren kohdalta näkyvien tiiraluotojen lähettyville.
Vedenpinta uinuu rasvatyynenä, mitä iloa on minulle tällaisella ilmalla kauniista "Aallottarestani". Ah, nousisipa myrskytuuli, kohoaisivat vaahtoavat Koitereen kuhilaspäät kuohumaan, ne sokkeloisten selkien nostattamat kuhilaspäät. Silloin nähtäisiin, mihin minun "Aallottareni" kelpaa, silloin saisi minun sorja veneeni eloa, saisi sen elävän hengen ruumiiseensa, josta Kiviharjun keisari puhui. Keisari ymmärtää nähkääs, mikä on hyvä vene, kun on itsekin tehnyt veneitä.
Minä istun luodon kivellä, tarkastelen ympäristöä. Aurinko alkaa lähetä laskuaan ja saa punertavan hohteen. Sinervä savu lepää liikkumattomana kaukaisten saarien vaiheilla, tiirat lentelevät pääni yläpuolella, mutta nekin näyttävät väsyneiltä, niiden kirahtelu on uneliasta. Ja muualla ei missään näy elonmerkkiä, ei ainutta venhettä vesillä, ei niin liikahdusta. Tämä on se liikkumaton tyhjyys, nirvana, josta itämaiden kansat uneksivat. Mutta minä en vielä halua nukahtaa nirvanaan, minulla on ihana nainen, ruskeasilmä saaren tyttö, ja hän ikävöi minua siellä karjamökillä. Ah, minä tiedän miten hän ikävöi, mutta itse keisari on siellä valppaana vartijana ja paljon muuta heinäväkeä, joille Kaisun pitää emännöidä.
Illan joutuessa hiottava helle hiukan viilentyy, auringon radalle kohonnut savuauer synnyttää päivänlaskun hetkinä värikylläisiä rusoja, niin että luulisi hetkiseksi siirtyneensä johonkin satujen maailmaan. Ja tuo savun katku, joka päivällä tuntui niin kitkerältä, sekin lemuaa illan viilentyessä miltei miellyttävältä. Siinä on samanlaista tuoreutta kuin kytölemussa virkistävän sateen jälkeen. Sitä lemua auransa perässä asteleva maanmies nautinnolla keuhkoihinsa vetää, sillä se lemu lupaa hänelle satakertaisen sadon möyheäksi palaneeseen kyvetykseen siroitetusta siemenestä.
Mutta mitäpäs minä sellaisia uneksin, kytölemuista. Olenkos minä se voimakas alkuaikojen mies, luotu kytöjä raivaamaan? Olisikohan minusta todella siihen… Soidinsaaren hedelmällisyyttä uhkuvissa notkelmissa?
Minä havahdun siihen, että huomaan illan hämärtyvän ympärilläni.
Todella yöt rupeavat jo pimenemään, kesä lähenee loppuaan. Nytkö jo?