Minä sanoin, että Hilma kenties olisi lähtenyt, mutta minäpä en huolinut häntä veneeseeni. Ei ainoatakaan kertaa Hilma ollut vielä "Aallottaressa" istunut eikä istuisikaan. Eikä Ailikaan enää istuisi. Mitä merkitsivätkään minulle Aili ja Hilma ja kaikki muut naiset, kun olin kerran saanut katsoa niin syvälle hänen ruskeisiin silmiinsä. Ja minä tahdoin katsoa niihin vielä syvemmälle, unohtaa koko muun maailman olemattomiin. Armas ruskeasilmäni, kun olin tämän sanonut, tahtoi hän tukehuttaa minut suudelmillaan. Ja hän itki ja nauroi ja soperteli minun korvaani, että kaikki saikin mennä olemattomiin tämän kesän jälkeen. Tämän yhden kesän hän tahtoi vain minut pitää, ja sitten saisi tapahtua mitä hyvänsä, ei hän siitä enää paljon välittänyt.
Ruskeasilmä tyttöni, miten hyvä olit minulle sinä päivänä siellä yksinäisellä Koitereen luodolla, kun sadepilvi yllätti meidät ja me makasimme sylityksin, kumoon käännetty "Aallotar" suojanamme, pehmeä lämmin hiekka vuoteenamme. Miten paljon rakastit minua niinä nopeasti kiitävinä iltapäivän hetkinä.
Sade oli jo aikoja sitten tauonnut, aurinkokin oli jo painunut lähelle taivaanrantaa. Vasta silloin me lähdimme paluumatkalle. Sateen jälkeen näyttivät etäiset metsäsaaret niin tuoreilta, todella oli tämä maailma vielä nuori, meidän uusi maailmamme.
Rinnatusten me istuimme, emme paljon soutaneet, sillä tuulenviri oli myötäinen. Liplattavat aallot hyväilivät "Aallottaren" laitoja, kuljettivat sitä eteenpäin.
Ja Kaisulla oli helmassaan ne kosteat lumpeenkukat. Ah, hän oli itsekin vielä niin tuores, ruskeasilmä naiseni. En minä enää ikävöinyt uusille löytöretkille, kun hän oli minun rinnallani.
X
Mennyt on se ihana viikko, kesän kaunein viikko, ja Soidinsaaren pienillä niittypatamilla on nyt alkanut heinänteko. Kaisu ei ole enää yksinään karjamökillä, itse Kiviharjun keisarikin on siellä ja paljon muuta heinäväkeä. Soidinsaaren pienellä karjamökillä kuhisee kaikki paikat täpäten täynnä ihmisiä ja ruskeasilmä Kaisu häärii koko sen suuren väkijoukon emäntänä. Enkä minä saa enää mennä tapaamaan Kaisua, ruskeasilmäistä tyttöäni. Hän ei tahdo, että kukaan muu kotiväestä aavistaisi mitään siitä, mitä meidän välillämme on tapahtunut. Siksi minun pitää pysyä poissa Soidinsaaren karjamökin lähettyviltä. Minulla on ikävä, kuolettava ikävä malmilautalla. Ilmatkin muuttuivat sellaisiksi, ettei voi olla muu kuin ikävä, tulivat heinäkuun loppupuoliskon hiottavat helteet. Ja koillisella ilmanrannalla, jossakin kaukana rajasaloilla on syttynyt suuria metsäpaloja, joista savu pitkän tyvenen vallitessa leviää tänne Koitereelle asti. Se kohoaa vaalean harmaana autereena pilvettömälle auringon radalle, se käärii kaukaisemmat rantavaarat ja saaret pehmeään, liikkumattomaan harsovaippaan. Keskipäivällä nousee lämpö melkein tukahuttavaksi, ilmassa on kitkerää palon katkua, öljytyyni vedenpinta näyttää pihisten kiehuvan raskaana painavan ilmakehän alla. Silmäluomia rupeaa kirveltämään, kun hetkisen sitä yhteen menoon katselee.
Ah, tätä painostusta! Ei lehti liikahda rannan puissa, uneliaina närähtelevät sorsat lahdelmissaan. Kaikki veneet ovat vesiltä hävinneet, ihmiset ahertavat heinätöissään saarien ja rantanotkelmien pienillä niittytieroilla. Me olemme yksin unohdetut ja hyljätyt, vietämme horrostilaan nukahtaneen vesierämaan keskellä jonkunlaista nuivaa varjoelämää.
Ikävä on muillakin eikä vain minulla. Pelimanni kulkee päivät päästään puolinukuksissa, vanha Aapeli valittelee rähmäävien silmiensä savusta kärsivän. Eikös hän sitten ole siellä ruukinpajassa savuun tottunut? Onpa tietenkin, miksei hän olisi savuun tottunut, mutta ei se siellä niin pahasti käy kuin täällä päivänkilossa kiehuvien vesien keskellä. Täällä se ottaa vanhan miehen silmiin niin turkasesti.
Niin se tietysti ottaa, mutta on yksi mies, joka ei savusta eikä mistään kärsi. Se on meidän Hilpas. Hän menestyisi varmaan, vaikka vietäisiin Saharan keskelle. Yhtenään hän pulikoi haaleaksi käyneessä vedessä ja väliajat oljentelee puolialastomana lautalla; hänen kuparinkarvaiseksi paahtunut ihonsa aivan välähtelee terveyttä ja hyvinvointia.