Sellaisia löytöretkiä me teemme ja miten paljon Kaisu tietääkään kertoa lempisaarensa merkillisyyksistä, miten tarkoin hän tunteekaan kaikki paikat, jokaisen sokkelon tässä kauniissa, muiden silmiltä kätketyssä valtakunnassaan. Eräällä lähteellä hän sanoo asuvan itsensä Soidinsaaren haltijan, ja sillä lähteellä kävivät jänikset hyvin ahkerasti juomassa. Tietäähän sen, haltija rakasti niitä turvattomia olentoja; niillä oli niin paljon vihollisia, mutta haltijapa olikin niiden ystävä ja suojelija. Tätä lähdettä lähenemme me aina hyvin varovasti, hiljaa hiipien, jottemme vain säikähdyttäisi haltijaa ja hänen suojattejaan. Ja emmekös vain kerran tavanneetkin siellä kolmea jäniksen poikasta. Siellä ne meidän lähetessämme istuivat aivan veden partaalla, kaikki kolme rinnakkain, pitkiä korviaan heristäen, pienet etutöppöset somasti lerpallaan. Niin ne istuivat korvat keppinä puikottaen, niin liikkumattomina kuin kivestä tehdyt pikku patsaat. Me painaudumme pensaan juureen ja Kaisu sopottaa minun korvaani:
— Katsohan, miten ne ovat somia!
Näinhän minä, että ne olivat somia. Mutta niiden suojelija, itse haltijapa kyyhöttääkin siinä minun rinnallani, kyyhöttää metsän lumoavasta tenhosta vapisten. Ruskeasilmä tyttöni, ei hän tällä hetkellä huomaakaan, että minun käsivarteni kiertyy hänen hartiainsa ympäri ja hänen tukkansa hyväilee minun kasvojani. Ja millainen on hänen poskiensa hehku, ihana haltijani! Ja nytpä hän onkin minun vankinani, oman lempilähteensä äyräällä minä hänet syliini puristan. Ja tuuhea lehtikatos kätkee meidän onnemme hetken, vain hiukan lehtien raoista vilahtelee taivaan sinikatto, pilkoittaa kuin pienistä, huimaavassa korkeudessa olevista ikkunoista. Ah, olisinko voinut olla syliini puristamatta metsän tenhosta vapisevaa, hehkuvaa ruskeasilmääni. Eihän muut nähneet kuin hyvät enkelit korkealta ikkunoistaan meidän onneamme, ja enkelit eivät koskaan kerro näkemiänsä.
Mutta me teemme "Aallottarella" kauemmaskin löytöretkiä. On siinä Soidinsaaren kohdallakin kaukana selällä muutamia pieniä luotoja ja sinne me lähdemme tiiran pesiä etsimään. Soidinsaaren rannalle näkyy sieltä vain muutama kivi, mutta kun soudamme lähemmäs, onkin siellä kokonainen luotoryhmä, hyvä ala kuivaa maata, kaunista hietikkoa ja keskellä röykkiönään suuria kiviä. Kevätjäät ne ovat kasanneet kivet yhteen siihen luodon korkeimmalle harjalle ja siihen niiden ympärille ovat aallot tulvan aikana tuoneet paljon muutakin tavaraa, joka siinä alkaa vähitellen maatua. Jo on siihen ripahtanut saraheinän siemen, jo yrittelee kiven koloissa juolukkapensas kasvuaan. Muutama vuosi vielä aikaa ja jo ilmestyy siihen ensimäinen puuntaimikin, uusi saari on silloin valmis, kaunis Koitere on tullut sitä rikkaammaksi.
Niin se tapahtuu maailman luomistyö. Miten hyvin tällaisella yksinäisellä luodolla suurten selkävesien keskellä ymmärtääkin raamatun luomistarun: Ja kaunis maa kohosi kuohuvien vesien syvyydestä, neitseellisen puhtaana ja synnittömänä se tuli näkyviin ja uhkuvilla parmaillaan se kantoi elämän siementä, joka vain odotti hedelmöittämisen hetkeä. Ei ollut vielä muita eläviä kuin kalat vesissä ja taivaan linnut, jotka eivät paljon jalallensa leposijaa kaivanneet. Mutta nyt syntyivät myöskin maan eläimet ja kauniit metsät rupesivat kasvamaan tulvavesien hedelmöittämillä lietteillä. Ja nuori maa peittyi kukkasiin ja puissa kypsyi monenlaisia hedelmiä, jotka olivat ihanat nähdä ja hyvät syödä.
Niin, tällaisella yksinäisellä luodolla on tämä tarina kirjoitettu. Yksinäinen mies, joka puusta koverretulla ruuhellaan meloskeli selkävesien syvyydestä kohoavien luotojen vaiheilla, hän se kirjoitti tämän tarinan. Nousi ruuhestaan levähtämään luodon kiville, katseli siinä ympärilleen, näki jo kaukaa vehmaita saaria, jotka ensimäinen nuori metsä oli seppelöinyt. Ja silloin hän kirjoitti luvun maailman luomisesta, ja palkinnoksi tästä antoi jumala hänen löytää ihanan naisen, joka teki hänen elämänsä päivät suloisiksi ja hänen yönsä onnellisiksi.
Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä, minun ruskeasilmä naiseni, miten hyvin hän ymmärtää luonnon suurta runoutta. Monta kertaa me olemme muistelleet täällä Koitereen kauniiden selkien keskellä tarinaa maailman luomisesta, ja vaikka se on ikuisesti vanha tarina, tuntuu se meistä täällä aivan uudelta, kuin olisi se vasta eilispäivänä kirjoitettu. Ja sitten me kuvittelemme itsemme ensimäisiksi ihmisiksi tässä vesien syvyydestä kohoavassa nuoressa maailmassa. Meidän omaamme ovat kaikki nuo vehmaat saaret, joita näemme joka puolella ympärillämme, ja nyt olemme täällä uudella löytöretkellä, odotamme tämän uuden saaren syntymistä. Meille on tämä saari luvattu huomenlahjaksi ja kauniina meidän silmämme kerran näkevät tämän Soidinsaaren rannalta tuoreessa vehmaudessaan, kun metsä on tänne kasvanut ja nyt vielä paljas maanpinta saanut peitteekseen kukkaseppeleen. Paljon on täällä jo nytkin elämää, monta tiiran pesää olemme löytäneet, monta muuta ihmeellistä aarretta keksineet, me onnelliset löytöretkeilijät. Paljain jaloin istuu minun ruskeasilmä naiseni pehmeällä hietikolla ja siihen hänen syliinsä kannan minä löytöjäni, kirjavia tiiran munia, koukeroisia järvisimpukoita, aaltojen sileiksi hankaamia pikku kiviä ja kosteita lumpeenkukkia, joita hyvin saan käsiini rantavedessä olevien kivien vierestä.
Kerran yllätti meidät luodolla ollessamme sadepilvi. Silloin vedimme me "Aallottaren" maalle ja käänsimme sen kumoon siihen hietikolle suuren kiven viereen. Mainio sateen suoja oli meillä sen alla, ruskeasilmä naiseni lepäsi minun sylissäni ja siinä pehmeällä hietikolla otin minä hänet omakseni, naisista ainokaisen, jota ei yhdenkään miehen käsi ennen minua ollut koskettanut. Ja Kaisu puristautui rajusti minun kaulaani ja sopotti palavin kuiskauksin korvaani, etten minä saanut enää mennä Hiislahden Huurinaiselle. Jos minä vielä kerran menisin sinne, tulisi hän hyvin mustasukkaiseksi sille valkolakkiselle kaupunkilaisneidille. Niin, hän oli jo nytkin hiukan mustasukkainen ja tiesipä hän sen valkolakkisen nimenkin, Aili, se oli. Mistäkö hän sen tiesi? Tiesipähän vain, vai luulinkos minä, ettei hän olisi sitä tietänyt. Ja tiesipä hän senkin, että Aili ikävöi tätä "Aallotarta" sen vuoksi, että se oli minun veneeni. Eikös muka ikävöinyt? Ikävöipähän, ikävöi hyvin paljon! Siitä hän sen tiesi, kun oli löytänyt »Aallottaren» valkoisesta reunalaudasta sellaisen kirjoituksen. Minulla ei tietysti ollut siitä mitään aavistusta, mutta olipas hän sen salaisuuden keksinyt; sellaisella lapsellisella käsialalla se oli siihen töherretty.
— Sen on Lotta tehnyt, se ajattelematon tyttönen. Mutta eiväthän hänen sanansa mitään merkitse!
Vai eivät muka merkinneet mitään, merkitsivätpähän! Kyllä hän hyvin tiesi, että ne merkitsivät paljon ja sen vuoksi minä en enää saanutkaan sinne mennä. Pois hän oli jo hangannut sen kirjoituksenkin ja siinä oli ollutkin aika puuha, kun piti varoa, ettei kaunis maalaus nuhraantuisi. Milloinkako hän oli sen hangannut? Kaisu nauraa hihitti silmiään siristäen. Olinkin minä aika sokko, en tietänyt paljon mistään, mutta hänpäs tiesi kaikki minun salaisuuteni, aivan kaikki. Ja hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että se valkolakkinen Aili vielä kerran istuisi "Aallottaressa". Ei, yksinään hän tahtoi pitää minut ja "Aallottaren", aivan yksinään tämän kesän ajan. Ei saanut se valkolakkinen ajatellakaan minua, mitä oikeutta hänellä oli minua ajatella ja ikävöidä "Aallotarta". Mutta hänpäs tiesi, että Hilmakin olisi niin mielellään lähtenyt "Aallottarella" soutelemaan ja enköhän vain jo liene ollutkin Hilman kanssa, kun Hilma yhtenään kävi siellä meidän lautallamme.