Hopeasaaren ainoa talo näkyy tuolta vähän matkan päästä metsän aukeamasta. Mitään muita taloja ei olekaan tänne näkyvissä, Hopeasaaren Hilman koti on ainoa.
Hilma käy nykyään harva se päivä meidän lautallamme. Hänestä on tullut meidän vakituinen muonittajamme ja tunnollisesti hän tämän tehtävänsä täyttää, tuo kantamuksittain meille tuoretta ja hyvää ruokatavaraa.
Hilpas ei enää paljon välitä Hilmasta, hän on tätä nykyä korviaan myöten rakastunut Kiviharjun ylpeään Annikkiin. Mutta pelimanni juttelee mukavia Hilmalle ja Hilma hymyilee yhtenään, tuollaista hiukan alakuloista hymyä. Minäkin saan joskus osani Hilman hymyilystä ja vasta nyt minä olen alkanut huomata, ettei Hilma ole ensinkään hullumman näköinen tyttö. Hänen pehmeä naisellisuutensa on vain sellaista lajia, ettei se vaikuta äkkiyllätyksenä, se sulattelee, sulattelee vähitellen routaiset paikat. Minä luulen, että Hilma ikävöi miestä, hän on jo siinä kypsyysijässä; hänen pitäisi saada rakkautta ja alituista hellittelyä, silloin hän varmaan olisi naisista parhaimpia.
Hilma luo kaihoisia katseita minun "Aallottareeni", minä arvaan, että hän läksisi sillä niin mielellään soutelemaan. Kenties vienkin joskus Hilman soutelemaan, mutta nykyään on minulla muuta ajattelemista. Soidinsaaren karjamökillä on tällä viikolla ruskeasilmäinen Kaisu emäntänä ja siellä asuvat minun ajatukseni. Pitäisihän Hilman se tietää, siellä ovat minun ajatukseni aamusta iltaan ja hyvissä ajoin iltapäivällä, usein jo keskipäivällä karkaan minä itsekin sinne.
Mitäkö Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä sanoi minun veneestäni? Ah, ihastunut hän siihen oli, se oli kaikin puolin hänen mielensä mukainen. Melkein liian hienoksi hän arvioi "Aallottaren" ensi näkemällä, liian hienoksi näihin täkäläisiin oloihin.
Mutta kun minä sanoin, ettei "Aallotar" ollut ensinkään liian hieno hänelle näytettäväksi, niin silloin sain Kaisun silmistä katseen, joka puhui paljon. Ja sitten Kaisu alkoi huolellisesti tarkastella "Aallotarta", siveli hyväillen sen maalattuja laitoja, paineli hellävaroen sormillaan tullakseen vakuutetuksi, etteihän se maalaus vain koskettaessa nuhrautunut, kun se näytti vielä aivan tuoreelta.
Minä kerroin Kaisulle, mitä hänen isänsä oli sanonut "Aallottaresta".
Kaisu nyökkäsi hyväksyvästi.
— Isä tekee itsekin veneitä, niin totta hän silloin myös ymmärtää, mikä on hyvä vene.
Me olemme tehneet "Aallottarella" unohtumattomia soutumatkoja, kierrelleet ja tarkastelleet Soidinsaaren eteläpään rannikkoa. Harvinaista on tämä rannikko, vuoroin kohoaa äkkijyrkkä kallio suoraan vedestä, joka siinä kallion varjossa kuvastelee sinisen mustana ja syvänä, niin että melkein väristystä tuntee siihen kallion alle pikku veneellä soutaessaan. Kallion vieressä avautuu pienen pieni lahdenpoukama, sen rannalla on metsä ikuista ryteikköä, jättisuuret lenkokuuset kallistuvat kauas vedenpinnan yläpuolelle. Niiden alle katoaa vene kokonaan ja siellä varjossa saa tarkastella näiden kuusten juuria, joiden alta aallot vuosien vieriessä ovat onttaneet maaperän pois, niin että koko juurikehys on jäänyt korkealle ilmaan. Mutta pitkillä väkevillä varpaillaan ne sentään toisella puolen tavoittavat vankkaan kallioperustaan, välistä ne ovat kietoutuneet suuren kiven ympärille ja eikös vain kivi ole vähitellen vääntynyt maasta koholle niiden heltiämättömässä otteessa. Se on metsän itsepäistä taistelua päälle tunkevaa vihollista vastaan, rantakuuset eivät väisty paikaltaan, kun ne on kerran pantu siihen etuvartijoiksi. Mutta pari aironvetoa vain tämän ikimetsän ryteikön alta ja niin ollaan toisessa lahdelmassa, parhaassa rehevyydessään koreilevan niittypataman alla, jossa hyväilee silmää pieni hiekkaläikkä ja jossa kisailevat jänikset ovat rantapenkereen sakeaan putkiheinään polkujansa tallanneet.
Me nenästämme veneen hiekkarannalle pienen puronuoman suulle ja nousemme niitylle. Korea on se silmälle ja hyvää on angervon ja putkilehvän sekainen heinikko, niin pitkää ja sakeata se on, että oikein työlästä on siinä kahlata. Ja siellä suikertelee se puronen heinikon alla, kirkasvetinen elämänsuoni, siellä suikertelee ja polveilee se kokonaan mättäiden piilossa. Ei sen kulkusuuntaa tottumaton voi keksiäkään mutta tottuneen silmä sen heti huomaa: sen äyräillä on kukkien väriloisto helakampi kuin muualla ja kasvullisuus muutenkin runsaampi, sen salassa piileskelevän elämänsuonen siunaama. Kaisu tietää, että nyt ovat mesimarjat jo kypsyneet, ja näitä marjoja me nyt lähdemme etsimään, seurailemme purosen uomaa, kunnes metsän reunaa lähetessä heinikko hiukkasen ohenee ja puron äyräsmättäät muuttuvat sammaleisiksi. Näillä sammalmättäillä se mesimarja kasvaa, osaa se marja jumalan luoma, pohjolan paras ja hienointuoksuinen marja hyvin kasvamispaikkansa valikoida. Siellä se kypsyy salassa suikertavan niittypurosen äyräillä, pehmeää sammalta kasvavien mättäiden kyljissä, melkein sammaleen sisään peittyneenä. Kaisu tiesi ne kätköpaikat, pian on meillä tuokkonen täynnä kauniita ja mehukkaita marjoja. Ja sitten me lähdemme etsimään niitä metsän peitossa piileviä lähteitä, joista nämä niittypuroset saavat alkunsa. Siellä lähteen reunoilla kasvaa ihania kukkia, niin kauniita, ettei niiden veroisia ole missään muualla. Sylin täyden me niitä poimimme ja istahdamme sitten siihen lähteen partaalle korkean metsän siimekseen saalistamme valikoimaan. Kaisu rakentelee kukkavihkoa, minä kiskon valkoisen koivun kyljestä tuohta, laitan siitä pienen lipposen ja sillä maistelemme lähteen kylmää ja kirkasta vettä, oikeata elämänvettä. Ei sitä sen makuista vettä olekaan muualla kuin näissä Soidinsaaren lähteissä.