Kaisu nousi äkisti ja häkelsi jotakin, että hänen piti mennä auttamaan kahvin valmisteluissa. Aitassa tuli vähitellen painostava hiljaisuus, vihdoin pujahti Hilmakin ulos ja hänen perästään läksin minä.
Miten harmistuneena, sydän täynnä pahoja epäluuloja minä läksinkään, miten tarkoin oli särkynyt se ihana tunnelma, johon olin tuudittautunut hartausmenojen aikana. Ah, minun kauniit kuvitelmani, mihin ne olivat joutuneet, miten arkipäiväiseen todellisuuteen minä olin äkkiä pudonnut. Niin, tämä naurettava arkipäiväisyys, se minua juuri enimmän harmitti. Mitä minulla oli enää täällä tekemistä, tässä seurassa? Että Kaisu sallikin typerän serkkumiehensä tuolla tavoin, ja minä kun olin ajatellut Kaisusta niin toista, niin kokonaan toista. Oli tuskallista tällä tavoin erehtyä, pois täältä piti paeta viipymättä.
Mutta enpäs vain päässyt pakenemaan, aitasta ulos tultuani olin vähällä törmätä yhteen Hiislahden Huurinaisen kanssa. Huurinaisella olivat leveässä vanavedessään valkolakkinen Aili ja Lotta tyttönen ja Huurinainen julisti ensi sanoikseen, että nytpäs en enää pääsisi heidän käsistään karkuun pujahtamaan. Juuri minua etsimässä he olivatkin, olivat saaneet Annikilta kuulla, että minä täällä tyttöjen aitassa piileskelin ja nyt he veisivät minut mukanaan. Niin oli jo kotoa lähtiessä päätetty eikä siinä auttanut ruveta vastaan hangoittelemaan.
Vai niin, vai olivat he sillä tavoin kotoa lähtiessään päättäneet. Todellakin! Ja samassa hengenvedossa minä jo julistan, että olin valmis hetkeäkään viivyttelemättä heitä seuraamaan, niin, oikeastaan minä olin jo hiukan odotellut tätä tilaisuutta. En tiedä, miten minusta tällä hetkellä heidän ystävällinen vierasvaraisuutensa tuntuikin niin houkuttelevalta, suorastaan onnelliselta käänteeltä. Kun tarkemmin asiaa ajattelin, niin minulla olikin ollut jo pitemmän aikaa näillä vesillä ikävä, kuolettavan ikävä, minä kaipasin todella vaihtelua ja siellähän oli mieluisaa vaihtelua tarjolla.
Minä vilkaisen Ailiin ja enkös vain huomaa hänen jo hiukkasen päivettyneen ja muutenkin reipastuneen. Se oli mieluisa huomio, hyvin mieluisa minulle. Vaan mitäpäs nyt yksinään Ailista, olihan siellä myös tuo herttainen Lotta tyttönen ja kaiken kruununa itse Huurinainen, mainio mies, ja virkistävät keskustelut tieteellisistä asioista. Niin että missäs mies olisi viihtynyt, jollei siellä. Joutavia tässä harmittelemaan!
Me joudumme kaikki siihen kahvipöydän ääreen. Siinä oli Kaisukin kahvia tarjoilemassa ja minä luulen huomanneeni, että hänen kätensä hiukkasen vapisi Ailille ja Lotalle kahvikupposta ojentaessa. Ja Lotta lörpöttelee minulle, että hepä olivat jo laittaneet sen entisen huoneenkin siellä ylhäällä valmiiksi minua varten kuntoon. Ja Aili oli jo tänä aamuna vienyt sinne kukkiakin, hyvin kauniita kukkia.
— Eläpäs nyt joutavia! toruu Aili vahvasti punastuen.
Minä sanon Lotalle, että viipyisinkin nyt siellä heillä hyvän aikaa. Mitä varten minä sen sanoin siinä aivan kaikkien kuullen. Eihän sen sanominen olisi ollut niin tuiki tarpeellista, mutta ihminen sanoo välistä tahtomattaan sellaista, joka voi tuntua jostakin toisesta hyvin tuskalliselta.
Kun me lähtiessämme hyvästelimme Kiviharjun väkeä, huomasin minä Kaisun vetäytyvän kaikkein takimmaiseksi. Ja kättään ojentaessaan hän painoi päänsä alas.
Ja yhtäkkiä minusta tuntui pahalta lähteä sillä tavoin. Aivan kuin olisin menettänyt jo kesän ja kaikki, kun läksin pois näiltä vesiltä.