— Niin näkyy, niin näkyy, kun se katumus sitten vain lähtisi oikealta pohjalta.
Minä halusin heille supista vastaan, että olkaa huoletta, aivan huoletta. Se pohja oli oikea ja pitävä, sillä minäpä tiesin, mikä se pohja oli. He eivät sitä tietäneet, mutta minä tiesin sen.
Ja kun viimeistä kiitosvirttä veisattaessa näin Kaisun kohottavan kirkkaat silmänsä ylös, oli minun mielestäni oikein ja kohtuullista, että koko seurakunta yhtyi hartaudella siihen virteen. Vai eikö ruskeasilmäisen tyttöni sielunrauha olisi ollut yhden kiitosvirren arvoinen.
Papilla oli vielä monenlaista tekemistä, mutta hän oli väsynyt ja tahtoi hiukan levähtää ennen kastetoimituksen alkamista. Olikin niitä kastettavia, kokonaisen vuoden sato oli kerätty laajalta alueelta ja se ei ollut mikään vähäinen sato. Taivaan siunaus näkyi lepäävän tämän harvaan asutun seutukunnan yllä, onnellisina äidit tungeskelivat esille kantamuksineen, kummeja huudeltiin ja etsittiin valmiiksi paikalleen, koko rahvasjoukko joutui levottomaan liikkeeseen.
Kaisu oli hävinnyt pihamaalta, mutta Annikki järjesteli siihen puiden siimekseen papille ja muille valiovieraille kahvipöytää. Kesken tämän työnsä hän sattui minut huomaamaan, pyörähti tervehtimään ja alkoi udella, että eikös sieltä meidän lautalta muita ollutkaan hartausmenoissa. Nähtävästi Annikin levottomassa mielessä pyöri se Hilpaksen matka, varmaan Annikkikin oli äsken vähän itkeskellyt ja huokaillut sen puolesta, että Hilpas onnistuisi pehmittämään sen varakkaan naissukulaisensa sydämen.
Annikki sai minut houkutelluksi siihen vieressä olevaan tyttärien yhteiseen aittaan kahvia odottamaan. Mutta katua sain sinne menoani, sillä kenenpä tapasinkaan siellä ensimäiseksi? En ketään muuta kuin sen Kaisun kaukaisen serkkumiehen, jonka luulin jo ikipäiviksi hävinneen näiltä mailta. Kaisu itse ei sillä hetkellä ollutkaan aitassa, se serkkumies vain sisarineen ja Kaisun Helvi sisko. Ja sitten oli Hopeasaaren Hilma myöskin siellä. Hän tuli minut tavatessaan hyvin hämilleen, sillä me emme olleet nähneet toisiamme sen jälkeen, kun siellä hänen aittansa ovella erosimme.
Ja sitten ilmestyi Kaisu aitan ovelle ja hämilleen hänkin tuli, tuskin tervehtiessään katsahtikaan minuun. Mutta se Kaisun serkkumies, sepä ei tullutkaan hämilleen, itsetietoisesti ja nenäkkäästi hän alkoi tiedustella, mitenkäs se minun kaupunkilaisen aika oli kulunut malmilautalla. Hän tuntui erikoisesti korostavan sanaa "kaupunkilainen", nauroi sitten ja selitti, että jo minä olin todella hiukkasen päivettynyt, jo sen verran, että olisi saattanut melkein erehtyä, jollei olisi tietänyt mistä minä olin kotoisin.
Oli selvää, että näissä nenäkkäissä sanoissa piili joku tarkoitus, Kaisun serkkumies vainusi minussa kilpailijaa. Minä vilkaisin Kaisuun, hänen näkyi olevan hyvin vaikea pysyä alallaan.
Mutta se mies ei ollut mitään huomaavinaan, alkoi vain naureskellen kertoa, että hän oli minut huomannut jo saarnan aikana. Hän oli sisarineen istunut melkein minun vieressäni, mutta minäpäs vain en ollut heitä huomannut, mitä lienen muuta katsellut koko ajan niin tarkasti, yhtä ainutta kertaa päätäni kääntämättä.
Poika nauroi jälleen, ja silloin minun sisuni kuohahti. Minä selitin kuivasti, etten todellakaan ollut häntä jumalanpalveluksen aikana sattunut huomaamaan, mutta vielähän tässä nytkin hyvin ehdittiin tuttavuus uudistaa.