Ja niin jätti Huurinainen minut hameväen pariin. Itse hän seuraavana päivänä hävisikin kokonaan näyttämöltä, selitti että hänellä oli muutamia tärkeitä metsäasioita Enon puolella ja sinne hänen piti nyt lähteä.
Aililta minä sain suurena salaisuutena kuulla, että taisi Huurinaisella siellä Enon puolella olla hiukan muitakin kuin metsäasioita. Huurinainen oli leskimies, ja Aili kuiskutteli hiukan punastellen, että siellä jossakin Enon kirkolla päin huhuiltiin hänellä olevan uuden mielitietyn. Joka toinen viikko Huurinainen kuului sinne matkoja tekevän ja saattoi käydä niin, että vielä tänä syksynä pidettäisiin Hiislahdella komeat häät, Huurinainen toisi uuden ehtoisan emännän uljaaseen taloonsa.
Ahaa, siinäpä sitä oltiinkin, Huurinaisen itsensä mieli paloi hameväen pariin ja minut oli hän tänne houkutellut vain kotimieheksi, jottei Ailille ja Lotta tyttöselle tulisi kahdeltaan kovin ikävä. Ovela veijari tosiaan se komeapartainen, iloluontoinen Karjalan priha, mutta pitihän minun alistua kohtalooni ja olla kotimiehenä.
Me teimme tyttöjen kanssa ahkerasti "Aallottarella" souturetkiä, koetimme hiukan kalastellakin ja käväisimme monta kertaa muutamalla malmilautalla, joka oli aivan siinä Hiislahden suulla parin pikku saaren rantoja puhdistamassa. Tämän lautan miehet kertoivat olleensa melkein koko kesän sieltä kauempaa selältä näkyvien saarien luona ja kuului sinne vieläkin jääneen toinen lauttue. Reippaita poikia kuuluivat olevankin kaikki ne sinne selkävesille jääneet, olisi meidän kannattanut käväistä kerran niitäkin tervehtimässä.
Muutamana kauniina kuutamoiltana me Ailin kanssa sitten lähdettiinkin sinne. Olimme silloin siinä lahden suulla "Aallottarella" soutelemassa ja huomasimme sieltä kaukaa saaren selällisen rannalta pienen nuotiotulen tuikkavan. Aili alkoi udella, että mikähän se tuli mahtoi olla, näkyi sieltä niin houkuttelevan salaperäisenä, niinkuin mikähän satujen virvatuli. Minä selitin, että luultavasti se oli juuri niiden malmimiesten nuotiotuli.
— Voi, uskaltaisikohan sinne mennä hiukan lähemmäs katsomaan? puhui
Aili melkein kuiskaten.
— Mikähän siinä, jottei uskaltaisi, soudetaan vain perille asti.
Ah, sepä olisi!
Ailin ääni vapisi. Luultavasti ensimäisen kerran tarttui Koitereen yön salaperäinen lumo häneen ja nyt oli tulossa oikea seikkailu. Minun hiljaa soutaessani hän kertoi, että jo hänen monta kertaa oli tehnyt niin mieli tuonne saariin selällisiin lähtemään, mutta kun nuo malmimiehet näyttivät hiukan villeiltä.
— Eivät ne puraisematta niele! nauroin minä.