— Ja oikeastaan, sitä samaa joukkoahan minäkin olen, niin jospa minä tänä yönä tekisinkin sinulle sen, jota pelkäät niiden villien miesten tekevän. Minä näetkös olen myöskin jo hiukan villiintynyt, saanut sellaisia ryövärin tapoja.
Enhän minä mitään sellaista tekisi, naurahti Aili. Mutta hänen äänessään ja naurahduksessaankin oli vavahdus, hänen sydämensä värisi jännittävän seikkailun odotuksesta.
Nuotiotulella oli todellakin malminnostajia. Olivat vaihteen vuoksi nousseet lautalta maihin yöksi ja virittäneet siihen rantakallion suojaan oikein kunnollisen rakovalkean. Siinä he häärivät illallispuuhissa meidän saapuessamme. He näyttivät siinä loimottavan nuotion valossa todella hiukkasen villeiltä, ja minä tunsin miten Aili vapisi, kun minä autoin hänet veneestä rannalle.
— Mitäs vieraita sieltä tulee? kuului nuotion äärestä.
Oltiinhan vain, vähän niinkuin samaa joukkoa. Ja minä kerroin heille terveisiä Aapelin, vanhan ruukinsepän lautalta ja pelimannilta. Tottahan he tunsivat vanhan Aapelin ja pelimannin?
Kukapas ei niitä miehiä olisi tuntenut, hyvin ne tunnettiin. Ja vai niin, jotta Aapelin toverejakos minä olinkin.
— Taidat ollakin se kaupunkilainen, joka siellä Aapelin lautalla kuuluu malmirahtia opiskelevan?
— Sama mies.
— Ja sinullapa taitaa olla oikein soma hempukkakin mukanasi. No tyttö, mitäs siinä, tule vain lähemmäksi eläkä joutavia kainostele!
— Eikös tämä olekin se Huurinaisen herrasneiti? alkoi toinen tunnustella.