— Sama se, tyttö kuin tyttö! Kun olet kerran meikäläisen mukaan lähtenyt, niin tule vain tänne istumaan.
Ja me istuimme hyvän aikaa siinä nuotiotulella malmimiesten kehässä. Ailillekin tarjottiin hiilillä paistettua kalaa ja hän kehui sen mainiolta maistuvan. Mutta sepä olikin suoraan vedestä siihen hiilille joutunut, se ei ollut ehtinyt kitua ja näivettyä, niin että ihmekös oli, jos se maistui hyvältä. Mielellään sitä hiukan sormiaankin nokesi, kun sai syödä sellaista kalaa.
Lopuksi ryhtyivät miehet meidän kunniaksemme ampumaan hiilipaukkuja siinä kalliolla. Konsti on hyvin yksinkertainen: syljetään vain kalliolle, pannaan siihen syljen päälle hehkuva hiili, varpujen varaan hiukkasen koholle; sitten pudotetaan päälle niin suuri kivi, minkä mies jaksaa päänsä tasalle kohottaa. Ei se sen ihmeellisempi, mutta juhlallisen se antaa jymähdyksen tyynenä ja kuutamoisena elokuun yönä Koitereen saarisien selkien keskellä. Ja kaiku kiiriskelee niin kauan, että sen sammumista on ikävä odottaa.
Miehet innostuivat kilpailemaan, kuka saisi ammutuksi kovimman jymähdyksen; hikipäissään he häärivät siinä kallion ja nuotion väliä. Kun me sousimme pois rannasta, näyttivät nuo loimottavan nuotion heijastuksessa suuria kivilohkareita heittelevät miehet oudoilta. Tulen loimo suurensi mittasuhteet, sadun jättiläisiksi he muuttuivat, menneiden alkuaikojen uroiksi, jotka pimeänä elokuun yönä nuotionsa äärestä kuuluttivat mahtiaan ja vapausoikeuksiaan kauas ympäristöönsä. Ja sieltä kaukaa vastattiin heille, heidän heimoveljiään siellä oli toisilla nuotioilla, yhdessä he julistivat kaikelle maailmalle, että tämä tienoo kaikkineen oli heidän omaansa. Vieraan tungettelijan ei ollut enää hyvä virittää ansaansa näille saloille, laskea verkkoaan näille viljaville vesille.
Minä unohdan aironi vedessä viistämään, kuvittelen olevani yksi noita voimakkaita alkuajan miehiä. Tietysti minä olen yksi heistä ja siellä… siellä Soidinsaaren korkeimman kallion alla, siellä palaa minun nuotiotuleni. Ja siellä korkealla kalliolla minä ammun raskaalla kivijärkäleellä kaikkein kovimman jymähdyksen, julistan hiljaisena elokuun yönä omistusoikeuteni piiriin Soidinsaaren rantavesineen, kalankutulahdelmineen, kaikkineen. Sitten laskeudun minä alas nuotiolle ja siellä majan ovella meheviä kaloja hiilillä paistaen odottaa minua hän… ruskeasilmä naiseni, jonka vasta samana päivänä olen löytänyt. Hänen poskensa hehkuvat nuotion lämmöstä ja kutsuvasti hän minulle hymyilee, naisista ihanin, nuori ja voimakas. Nuotion loimossa me syömme yhteisestä kalasta ja sitten menemme nuotiotulen lämmittämään majaan… siellä pehmeällä hukansammalvuoteella me rajussa syleilyssä otamme toinen toisemme. Ja kuutamo valaa taikavaloaan yli Soidinsaaren metsien, yli liikkumattomien vesien, joiden keskellä me olemme onnemme löytäneet.
— Tämä on ihmeellistä! kuiskaa Aili. — En vielä milloinkaan ole kuvitellut tällaista!
Minä havahdun ja kohotan veteen unohtuneet aironi.
— Niin, täällä on kaikki ihmeellistä, eikös olekin! Mutta tulehan tänne minun rinnalleni, täältä on mukavampi katsella tuonne nuotiolle. Ja Aili tuli, vavisten hän painautui minun viereeni. Mutta minä jatkoin vielä, kerroin hänelle, minkä vuoksi täällä kaikki oli niin ihmeellistä. Se oli sen vuoksi, että täällä oli elämä väärentämätöntä ja sellainen elämä oli aina ihmeellistä, siinä oli ihana tenhovoima. Rakkauskin oli täällä sellaista, mutta sitä ei pitänyt pelätä, sillä silloin se särkyi ja menetti lumouksensa. Se muuttui silloin arkipäiväiseksi eikä siitä kannattanut silloin enää unelmoida.
Ja Aili, valkolakkinen kaupunkilaistyttö, antautui vapisten sen tenhovoiman valtaan. Hän oli tähän asti melkein pelännyt alkuperäistä luontoa ja metsien suuri ihanuus oli ollut hänelle sulettu kirja. Nyt se kirja avautui hänelle, hän eli elämänsä ensimäisen ihmeellisen yön Koitereen kuutamoisilla vesillä, ja kaukaa saaren rannalta näkyi malmimiesten loimottava nuotiotuli. Mutta minä kuvittelin olevani siellä… Soidinsaaren nuotiolla.
Seuraavana päivänä tuli Hiislahden Huurinainen kotiin. Minä pakenin omille vesilleni.