XIII
Ne ovat tulleet, Koitereen ensimäiset syyskesän tuulet, ja me olemme palanneet lauttoinemme takaisin Hopeasaaren metsien suojaan.
Ne ovat tulleet, Koitereen tuulet, ja minä olen ruvennut harrastamaan soutu-urheilua.
Aikaisin ne joutuivatkin tänä kesänä, tuuliset ilmat. Kypsyneet viljat ovat vielä enimmäkseen leikkaamattomina rantavaarojen pienillä peltotieroilla. Metsillä on vielä hedelmää kantavan myöhäiskesän kylläinen väri, ei syksyn väri, vaan elonkorjuuajan kypsä väri. Mutta ilmat ovat koleahkot, taivas pilveilee aamusta iltaan ja rannan pitkät kuuset taipuilevat puskupäisen vihurituulen viheltäessä.
Ja minä soutu-urheilua harrastan.
Ah, ihanaa on siellä kiikkua, Koitereen levottomina vellovilla vesillä. Ihanaa on siellä kiikkua kevyellä "Aallottarellani" ja hyvin terveellistä on tämä kiikkuminen minulle näihin aikoihin; pää vapautuu joutavista ajatuksista, kun käsivarret ja hartiat, koko mies saa olla yhtämittaisessa työssä ja huomiokyky valppaana.
Niin, niin, huomiokykyä siinä myös vaaditaan, Koitereen aallokko paremmanpuoleisen vihurituulen puhaltaessa on täynnä kujeita ja äkkinäisiä yllätyksiä. Ei se olekaan mitään jokapäiväistä aallokkoa, niinkuin aavoilla ja saarettomilla selkävesillä; mikäs konsti semmoisilla venettä hallita. Mutta kun Koitereella, vaaraisten rantojen saartamassa kattilassa, tuuli jo luonnostaan muuttuu pyörteiseksi, ja kun nämä pyörteet sitten vielä joutuvat etsimään tietään alituisesti eteen tulevien saarten monimutkaisista solosista ja sokkeloista, niin siinäpä meneekin lopulta kaikki sekaisin. Tuuli puhaltaa monelta suunnalta yhtaikaa, aallot särkyvät ja muuttuvat vauhkoiksi kuhilaspäiksi, rynnistelevät toisiaan vastaan niinkuin pillastuneet varsat. Siinä niiden hulmuavien harjojen keskellä kiikkuessa pitää olla silmät auki, muuten voi aaltojen väliseen hautaan pudotessaan saada ohitse hyppelevästä kuhilaspäästä sellaisen kastelun, että siinä on aivan tarpeeksi minun "Aallottareni" kokoiselle veneelle.
Mutta mainio vene on minun pieni "Aallottareni" vaahtoavien kuhilaspäiden harjoilla keikkumaan. "Aallotar" on nyt saanut elävän hengen ruumiiseensa, sen elävän hengen, josta Kiviharjun keisari puhui, kokenut veneiden tekijä. Ja elävän hengen antaa minullekin tämä riehahteleva ja hyppelevä aallokko, täynnä odottamattomia yllätyksiä se kuljettaa minua riemutanssissaan, pärskyttää lämmintä vaahtoa ylitseni. Välistä lävähtää aurinko pilvien lomasta ja silloin hyppelevät kaikki sateenkaaren värit silmissäni, hyppelevät häikäisevinä ja säkenöiden. Ah, tätä elämän ihanuutta! Mutta annas, kun puskee musta pilven murjake auringon eteen, silloin sateenkaaren ihanat värit häviävät ja häilähtää kuin kuolinhursti varjo veden yli. Silloin vihaisina kuhilaspäät sähisevät, välähtelee viheriää, ilkeät silmät vaahtohyypän alta, sähisevät, sähisevät: Varo itseäsi, tässä on hautasi, huimapää! Mutta eipähän, ei olekaan siinä minun hautani, nopealla ja varmalla nykäisyllä keikahtaa minun "Aallottareni" ohi, vain ohuen hurstin vettä ja pisaroivaa vaahtoa ennätti harhaan hypännyt viheriäsilmä ylitseni heittää, sen verran jotta vähän vaatteitani kasteli. Minä nauran riemuiten: Tapasitkos paholainen, viheriäsilmä vaahtohyyppä! Niin minä nauran ja pyyhkäisen pärskähtäneet vaahtopisarat kasvoiltani. Heleijaa, elävä henki on minun "Aallottarellani"!
Hilpas se kuuliaisia jo touhuaa, kosiomatkalle valmisteleikse, mutta minä vain soutu-urheilua harrastan. Hilpaksen matka sinne varakkaan naissukulaisensa luo lienee hyvin onnistunut, en ole kysynyt. Minä en ylipäänsä kysele nykyään mitään Hilpakselta, sillä minulla on näitä muita harrastuksia.
Hilpas näyttäisi olevan hyvin halukas kertoilemaan kaikenlaisista asioista. Kyselemättäni olen saanut tietää, että se Kaisun serkkumies on jo hävinnyt omalle maalleen, ja Kaisu kuuluu nykyään olevan yksinään Soidinsaaren karjamökillä. Mutta mitäpäs minua liikuttavat Kiviharjun tyttärien asiat, minä harrastan ihanaa soutu-urheilua.