— Mitä sitten myöhemmin? Tulisitko sitten mukaan… tulisitko?
— En tiedä jos sitten, mutta eihän nyt kukaan voi lähteä.
Silloin nauroin minä kovasti ja sanoin, että hän täisikin olla hiukkasen pelkuri, pelkurimpi kuin Hopeasaaren Hilma. Niin, niin, Hilma oli ollut kerran minun mukanani melkein samanlaisella tuulella kuin nyt, ja hän sai uskoa, että se oli ollut ihana venematka, verraton.
Minä näin, miten sanani sattuivat Kaisuun. Hän katseli syrjään eikä sanonut enää mitään, ei ennenkuin minä olin hyvästellyt ja kääntynyt menemään. Silloin kuulin taas takaani hänen äänensä:
— Martti, etkö nyt voisi jäädä… vähäksi aikaa! Jos sinulle vielä tapahtuu jotakin, niin… Niissä sanoissa jo värisi arka pyyntö, joka houkutteli pysähtymään. Mutta miten lie ollut, minusta tuntui nololta kääntyä takaisin ja niin nauroin minä vain, että hän pelkäsi joutavia. Ei minulle mitään tapahtunut!
Kun minä sitten sousin siellä parhaissa kuohuissa, olin eroittavinani sieltä kaukaa näköalakalliolta jotakin valkoista. Kenties minä kuvittelin vain sellaista, minähän yleensä kuvittelin nykyään niin paljon kaikenlaisia joutavia asioita. Tämä rivakka soutaminen oli todella terveellistä minulle, ihanaa urheilua ja karisti pois joutavan hempeämielisyyden.
Heleijaa, antoi vesien kuohua ja tuulen viheltää!
XIV
Minä olen saanut kirjeitä, kokonaisen tukun samalla kertaa. Suomen postilaitos on nähtävästi ollut hyvän aikaa ymmällä kadonneen lampaansa olinpaikasta, mutta löysipäs lopulta. Merkillinen laitos tosiaan, se sitten etsii asiakkaansa, vaikka maan rakoon kätkeytyisit.
Minä istun tuohimajan ovella ja tarkastelen hajamielisenä kirjenipakan moneen kertaan muuteltuja ja tahrittuja osoitteita. Vain yksi ainoa kirje on tahrimaton ja käsiala sen kuorella on hyvin hentoa ja huolellista. Ja siinä on vain yksi ainoa leima, Hiislahden postipysäkin leima, viimeisen postipysäkin tällä maailman kulmalla.