Sieltä se onkin Hiislahdelta, Ailin ja Lotta tyttösen yhteinen kirje. Postipysäkki on siinä Huurinaisella ja tytöt kertovat kirjeessä, että kun näkivät tulevan minulle kokonaisen tukun muitakin kirjeitä, niin siitä he saivat ajatuksen lisätä sitä tukkua vielä yhdellä kirjeellä.
Aililla ei ole paljon erikoista kerrottavaa, valittaa vain, että kun tulivat näin tuuliset ilmat, niin eivät he uskalla enää kahdeltaan vesille lähteä. Ja hiukan koleata on metsässäkin, näyttää jo rupeavan syksy tulemaan, mutta ensimäisiä puolukoita he sentään ovat käyneet etsimässä ja ovat löytäneetkin.
Niin pidättyväinen on Aili, mutta Lotta tyttönen siihen sijaan lörpöttelee hyvin paljon kaikenlaisista asioista, ennen kaikkea siitä, että minun pitäisi taas hyvin hyvin pian tulla heille, sillä Aili niin… Tässä seurasi koukeroisia viivoja ja sitten Lotta valittaa, että Aili istui siinä hänen vierellään vahtimassa, niin ettei hän saanut kirjoittaa mitään sellaista, mitä olisi tahtonut. Mutta tiesinhän minä muutenkin, että he molemmat ikävällä odottivat minua ja he tulisivat niin iloisiksi, jos minä taas tulisin heille. Ja sitten oli hänellä vielä muutakin asiaa, he olivat ajatelleet niin ja isäkin oli siinä asiassa aivan samaa mieltä, että jos minä tulisin heille, niin saisin ruveta heillä vaikka kirjoittamaankin. Minä saisin kirjoittaa, jos vain tahtoisin, romaaneja ja mitä hyvänsä kirjoittaisinkin ja minä saisin asua siellä omassa huoneessani eivätkä he kukaan minua paljon häiritseisi, hän ei ainakaan häiritseisi, jos ei sitten vain Aili… No nyt se taas tarttui kiinni hänen käteensä eikä sallinut hänen enää mitään muuta kirjoittaa, mutta tiesinhän minä jo tästäkin, että heille odotettiin minua. Ja sitten seurasi paljon paljon terveisiä molemmilta.
Niin ne tytöt. Luettuani minä pitelen vielä hyvän aikaa kirjettä kädessäni. Minä voin niin erinomaisen hyvin kuvitella, miten he tätä kirjettä ovat kirjoittaneet: Lotta tyttönen on nenä kiinni paperissa ja piirtää siinä koukeroitaan, piirtää se veitikka ja on pöyhistänyt tukkansa ja koettaa levittää käsivarsiaan, jottei Aili vain näkisi, mitä hän siinä kirjoittaa. Mutta Ailipa vahtii siinä vieressä, painaa liotan päätä syrjään ja tarttuu toruen kynän varteen, kun se kynä yrittää lähteä luvattomille teille. Tytöt riitelevät ja Ailin poskilla hehkuu kaunis puna. Ah, ne Ailin posket olivat tosiaan saaneet terveen värin ja kauniit olivat ne uneksivat silmät. Jos ei muuta, niin…
Mutta eteenpäin! Minähän aivan unohdan toiset kirjeet ja kun näitä on vielä kokonainen nippu. Ovatkin ne lykänneet niitä, merkillistä väkeä kaikki, kun ei niillä näytä olevan mitään muuta tekemistä maailmassa, tällaiseen joutavuuteen ne vain haaskaavat kallista aikaansa.
Yhden kirjeen kuorelta sattuu minun silmääni kustantajani toiminimi.
Ahaa, siinäpä se tuli, siinä kaivataan minua, kadonnutta lammasta!
Kirje on todella kustantajalta, kohtelias kirje muuten, mutta käsikirjoitusta siinä mangutaan. Tottahan minulla oli jo valmiina se romaani, jonka olin luvannut kirjoittaa. Niin, olihan se sopimuksen mukainen määräaika oikeastaan jo kulunut umpeen, niin että jos olisin hyvä ja koettaisin jouduttaa käsikirjoituksen lähettämistä, jotta saataisiin se ajoissa markkinoille. Vielä oli kaikenlaisia joutavia kohteliaisuuksia aiheen mielenkiintoisuudesta ja muusta, pelkkiä kohteliaisuuksia koko loppupuoli. Toivottiin sille uudelle teokselleni hyvää menekkiä ja odotettiin minua kesä laitumiltani tervetulleena takaisin rivakkaan yhteistyöhön.
Nauruun minä purskahdin sen kirjeen luettuani, äänekkääseen nauruun, niin että vanha Aapeli, joka siinä lähellä näperteli malmikauhojen korjaustyössä, alkoi hiukan ihmeissään udella iloni syytä.
Olipahan vain, oli minulla syytä nauraa. Se erinomainen romaani, aihe mielenkiintoinen ja odotettiin sille hyvää menekkiä, suunnatonta! Ja tietysti minulla oli se jo valmiina, sopi siis lähettää käsikirjoitus, jotta se joutuisi ajoissa kärsimättömänä odottavan ihmiskunnan käsiin tuottamaan sille huvia ja mielen virkistystä, jaloa sielullista nautintoa!
Osasivat ne tosiaan kirjoittaa ja minä kun olin jo unohtanut koko sen oivallisen romaanin, laskenut sen unohduksen hautaan, maan pehmeään multaan. Kuluttavalla tulella olin koko ihanuuden polttanut ja savu oli jo ammoin haihtunut kaikkiin ilmansuuntiin, mutta ne vain siellä odottivat kärsimättömästi. Niillä oli nähkääs lukijakunta, alituista henkistä nälkää poteva lukijakunta ja tottahan minäkin puolestani toimittaisin sille hiukkasen ravintoa.