Ah, eivät ne siellä vielä aavistaneet, että minä olin sanonut hyvästit koko sille vanhalle sivistyskaudelle ja olin täällä paljon tärkeämmissä tehtävissä. Ei niillä miekkosilla näkynyt olevan tietoa siitä, että minusta oli tullut suuri löytöretkeilijä, väkevä alkuaikojen mies ja että minä kuljin täällä uuden entistä ehomman sivistyskauden tienraivaajana, kokosin raudan siemeniä luodakseni asumattomien erämaiden keskelle uuden voimallisen ja terveen sukukunnan onnelliset asuinsijat. Ne kaipasivat minua sinne entisille olinsijoille. Tietysti noissa toisissakin kirjeissä oli sitä yhtä ja samaa, niissäkin varmaan ihmeteltiin, minne minä olin kadonnut ja toivottiin minun pikaista palaamistani.
Mutta turhaan te siellä odotitte ja haikailitte. Mitä liikutti minua teidän vanha ja kitisevä sivistyskoneistonne, minä olin täällä tehnyt jo monta ihmeellistä löytöretkeä. Olin polkenut uusia polkuja, joita teidän jalkanne eivät ole tallanneet ja toinen oli minulla täällä unelmieni ihana maailma kuin teillä. Ah, olinpa minä jo saanut palkinnonkin hyvistä töistäni, olin löytänyt ihanan aarteen, minä väkevä alkuaikojen mies. Kauniiksi ja onnelliseksi oli minun kesäni tehnyt nuori ruskeasilmä naiseni, hänen syleilyssään minä olin uneksinut uuden tarinan kauniin maailman syntymisestä, uusista vehmaista saarista, jotka kohoavat vesien syvyydestä meidän huomenlahjaksemme. Mitä välitin minä teistä, väkevä ja onnellinen löytöretkeilijä, alkuaikojen mies!
Lukematta sulloin minä koko jälellä olevan kirjenipakan matkareppuuni ja lähdin lautalta, kapusin siinä rannalla olevalle näköalakalliollemme. Minä en ollut pitkiin aikoihin istunut iltaani siellä kalliolla, mutta nyt minä tahdoin istua, nauttia kesäisen iltani ihanuudesta, oman maailmani ihanuudesta, joka oli niille kaukana oleville vieras ja tuntematon.
Tuuli oli tyyntynyt ja muutenkin oli ilma harvinaisen lämmin, aivan kuin keskikesän kauneimpina iltoina. Mutta ihme ja kumma, sittenkin tuntuu jo merkillinen muutos tapahtuneen. Kun tarkastelen rantavaarojen metsiä, niin huomaan niihin aivan näinä viimeisinä päivinä tulleen uuden värivivahduksen ja pian minä oivallan, mikä sen vivahduksen aiheuttaa. Koivujen lehdet siellä alkavat väriä vaihtaa, ilmestyy joukkoon jo kellahtavia, ne rupeavat lakastumaan. Se on syksyä.
Ja kun katsahdan Liuskavaaran kylän pelloille, niin mitä siellä näenkään: kuhilaita, kuhilaita jokaisella peltotieralla. Pari päivää sitten ei siellä näkynyt niitä ainoatakaan, nyt on jo miten paljon hyvänsä. Ja ihmiset näkyvät häärivän siellä parhaillaan leikkuutyössä; Kiviharjun keisarin pellolla näkyy ruis olevan jo kokonaan leikattu ja riihet lämpiävät jokaisessa talossa. Se on syksyä. On kiire, on tulinen kiire saada viljat korjuuseen, ennenkuin pitkien sateiden aika alkaa, syksyn sateiden aika.
Minulle johtuu mieleen, miltähän Soidinsaaren metsissä nyt näyttäisi. Niin, niin, nythän muistankin, että Kaisu mainitsi sielläkin näkyvän jo paljon syksyn merkkejä. Miksi en pyytänyt Kaisua sinne metsään… olisi ollut hauska siellä niitä vanhoja tuttavia paikkoja tarkastella.
Ei, ei, sitä ei nyt ajatella! Ei ajatella Soidinsaarta eikä Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäistä emäntää. Tulee liian apeaksi mieli, jos niitä ajatellaan. Ilmankin pyrkii jo tämä yllättävä syksyn tuntu mielen masentamaan, mitä sitten jos vielä niitä ajateltaisiin. Korkeintaan muistellaan niitä kesän kultaisia aikoja, kun ei ollut vielä mitään häiritsevää tullut väliin. Niitä muistellaan ja koetetaan unohtaa kaikki muu.
Mutta syksyn mieliala, se vain hiljaa mieleen hiipii. Apea mieliala.
Pelimanni istuu myös tapansa mukaan kalliolla. Aapeli on vaihteen vuoksi lähtenyt Hopeasaaren taloon yöksi ja Hilpas on omilla matkoillaan. Me istuskelemme pitkän aikaa äänettöminä, pelimanni rimputtelee laiskasti viuluaan. Hän ei yleensäkään ole tällaisina rauhallisina iltahetkinä erikoisen halukas puhelemaan, ja sitten vielä, pelimannilla on hyvä vaisto, ei hänelle tarvitse mennä sanomaan, että nyt minä tahtoisin istua hetkisen häiritsemättä. Vähitellen hän antaa sormiensakin levätä, vain silloin tällöin kuuluu heikko helähdys viulun kieliltä.
Ilta alkaa hämärtää. Silloin minä ehdotan pelimannille, että mitäpä jos kerran vaihteen vuoksi tehtäisiin nuotio tänne kalliolle. Eihän nyt tosin kylmä ollut tuolla majassakaan nukkua, mutta jospa sittenkin viritettäisiin oikein kunnollinen nuotio tänne ylös.